Loppu lähestyy, iik ja jee!

Eipä mulla oikeastaan muuta kuin että a) vimma jatkuu ja gradu etenee vauhdilla b) vitsi tämä loppuvaihe on kyllä maailman siisteintä c) yhyy kohtahan tää on jo ohi!

Viimeiset pari viikkoa on kyllä mennyt aikamoista tahtia, mutta mikäs siinä kun kerran vauhtiin pääsee. Salapoliisimoodi on vieläkin päällä ja huh, miten tyydyttävää se onkin. Jotenkin vaan niin uskomattoman siistiä, kun jatkuvalla syötöllä tulee ahaa-elämyksiä, kun tajuaa jotain josta ei ollut ihan varma, tai kun hoksaa miten tekstiä kannattaa rakentaa niin, että teemat ja kronologia eivät mene aivan sekaisin ja ettei lukija putoa kärryiltä. Tässä vaiheessa voi jo alkaa koostaa muistiinpanoista valmista tekstiä, ja aika paljon sitä onkin jo tehtynä!

Enpä olisi vielä muutama viikko sitten uskonut, että tosiaan pysyn aikataulussani, mutta kyllä tästä nyt näyttäisi tulevan gradu ensi tai sitä seuraavalla viikolla! Olen kyllä poikennut alkuperäisestä työjärjestyksestä ihan täysin ja tehnyt vähän kaikkea (materiaalin läpi käymistä/muistiinpanojen kirjoittamista, rakenteen miettimistä ja valmiin tekstin kirjoitusta) limittäin ja lomittain ja samanaikaisesti, mutta näköjään se toimii näinkin. Poikkesin myös alkuperäisestä suunnitelmasta käyttää aineistonani eduskuntaryhmien pöytäkirjoja, mutta minulla on jo niin älyttömästi materiaalia (ja tekstiä), etten tiedä onko enää mielekästä haalia vieläkin enemmän aineistoa. No, saa nähdä mitä professori on mieltä. Jos puoluematskut osoittautuvat ihan välttämättömiksi, voin uhrata niihin muutaman päivän vielä elokuussa.

Mutta voi jestas että tämä on kivaa ♥

”Idiootit pitävät yllä järjestystä, nero hallitsee kaaoksen”

Mihinköhän minä sitten sijoitun, kun ei tätä järjestykseksi voi kutsua, mutta en kyllä tätä kaaosta järin sulavasti hallitsekaan?

(Tuopissa on ihan vaan vettä, tuopin takana elämän eliksiiri: energiajuoma. Pöydällä myös astmapiippu, tuo kirjoittajan arvokkain apuväline.)

Enemmän täysii!

Uhhuh, johan tässä alkaa mielenterveyttään epäillä, kun yhdestä gradusta irtoaa tämänasteista tunnevuoristorataa.

Vielä viime viikonloppuna tunnelma oli sanalla sanoen epätoivoinen mahdottoman tuntuisen materiaalimäärän alla – kyseenalaistin aikatauluni aivan toivottomana. Tuntui, että kaikkea on mahdoton käydä läpi saati kirjoittaa valmiiksi tekstiksi asettamissani raameissa. Vaihtoehtoina näyttäytyi joko puolivillaisesti tekeminen tai projektin pitkittäminen, jotka molemmat tuntuivat todella nöyryyttäviltä skenaarioilta. Inhoan tehdä (itselleni merkityksellisiä) asioita huonosti! "Mikset ole ottanut itseäsi niskasta kiinni ja tehnyt enemmän" -morkkis oli päällä ja pahasti.

Sitten se tuli: kaivattu vimma! Olinkin ihmetellyt, missä se oikein viipyy, mutta viimein se iski. Aivan mieletön draivi, jonka voimin jaksaa keskittyä tuntikaupalla, yöunienkin kustannuksella. Tieteellinen kirjoittaminen ei varmaan yleisesti ole se ensimmäinen asia, joka lasketaan luovaksi tekemiseksi, mutta minulle se selvästikin on luovuuden muoto. Saan aivan selkeästi inspiraation ja ahaa-elämyksiä tulee yksi toisensa perään. Tämä on vähän kuin salapoliisityötä: palapelin kokoamista ja jälkien seuraamista, ja pikkuhiljaa alkaa tajuta laajempia kokonaisuuksia ja syy-yhteyksiä. Ja mitä enemmän hoksaa, sen enemmän palaa halusta jatkaa. Aah!

Vaikka aiheen sinänsä pitäisikin olla minulle jo varsin tuttu, olen nyt vasta pikkuhiljaa alkanut hahmottaa ihan sellaisia asioita kuin missä järjestyksessä mikäkin on tapahtunut – ja sitä kautta miten asiat ovat vaikuttaneet toisiinsa. Osaltaan aikajärjestyksen tajuamista on vaikeuttanut se, että esim. lainsäätämisprosessi on ollut eri kuin nykyään, osaltaan se, etten ole tiennyt, mistä ja missä järjestyksessä etsiä tietoa. Paikoin myös aiempi tutkimus on ollut virheellistä tai epäselvää, mikä ei ainakaan ole helpottanut asiaa, mutta toisaalta tekee omasta tekeleestäni yhä perustellumman. Myös minulle täysin uutta, hypoteesejani vahvistavaa tietoa on paljastunut, mikä innostaa vielä lisää.

Nyt kun palaset loksahtelevat vähitellen paikalleen, alan myös saada takaisin hiukan menettämääni itsevarmuutta siitä, että olen oikeasti vastaamassa johonkin tolkulliseen kysymykseen ja että pystyn myös argumentoimaan vastaukseni. Hetken aikaa minulla nimittäin oli sellainen olo, että vain toisinnan toisten jo tekemiä tutkimuksia ja/tai en ylipäätään taida onnettomana keltanokkana tietää tuon taivaallista, mitä olen tekemässä. On toki täysin mahdollista, että tulen täältä pilvilinnoistani rytinällä alas, mutta ainakin toistaiseksi fiilis on lois-ta-va, ja pidän siitä vielä hetken kiinni :)

On myös ihan mielenkiintoista huomata, etten ole edennyt yhtään suunnittelemieni työvaiheiden mukaan. Yleensä olen aika järjestelmällinen, mutta nyt olen tehnyt vähän kaikkea samanaikaisesti, joten toisaalla olen aikataulusta jäljessä, toisaalla edessä. No, pääasia että homma etenee ja fiilis on hyvä!

Lähteiden löytämisestä, käytöstä ja lähestymisestä, osa 2

Lupailin ykkösosassa, että jatkan "siitä, mistä niitä lähteitä sitten löytää ja miten niitä käytetään (lähinnä oman aiheeni näkökulmasta)". Tässä se siis tulee: lähteiden löytämisen ja käytön alkeet. Sen enempää en osaa vielä tarjota, koska olen itsekin vielä niin n00b ja pihalla, mutta ehkä tästä voi jollekulle olla jotain hyötyä.

Lähdetään vaikka siitä helpoimmasta liikkeelle, eli tutkimuskirjallisuudesta. Jos ja kun on keksinyt tutkimusaiheensa, siitä on hyvä jatkaa materiaalin metsästykseen. Google Scholar on aiheesta riippuen usein kullanarvoinen, mutta välillä yhtä tyhjän kanssa. Omasta graduaiheestani en löydä sieltä oikeastaan mitään järin käyttökelpoista, mutta sitten taas esimerkiksi sosiaalipolitiikan juttuja varten paljonkin. Toinen vaihtoehto on Nelli-portaali, mutta aivan rehellisesti sanottuna en ole koskaan ymmärtänyt, miten sillä löytää mitään. VPN-yhteys oppilaitoksen verkkoon on kuitenkin tarpeen molemmissa tapauksissa, koska muuten artikkeleita ei välttämättä pääse lukemaan.

Jos internets ei tuota tulosta aineistorintamalla, kannattaa tarttua vanhanaikaiseen keinoon ja ottaa kirja kauniiseen käteen. Etsi siis käsiisi tutkimus aiheestasi ja lukemisen lisäksi kurkkaa sen lähdeluetteloa. Sieltä löytyy arvokkaita vinkkejä siitä, mitä muuta tutkimusta aiheesta on tehty. Siitä vaan sitten tutkimuskirjallisuutta haalimaan!

Muiden tutkimusten lähdeluettelosta voi saada myös vihiä, mitä kaikkea aineistoa juuri tämän aihepiirin tutkimusta varten voi käyttää. Oma tutkimusaiheeni on sosiaalipolitiikka ja sosiaaliturvalait, joten alkuperäisaineisto koostuu ennen muuta julkisista asiakirjoista: valtiopäiväasiakirjoista, komiteamietinnöistä ym. ja näitähän riittää moneen lähtöön. Ja ne on kaikki ripoteltu vähän eri paikkoihin. Eikä niiden käyttöön taida olla mitään selkeää opasta. Kerronpa siis, mitä olen itse mutkan, tuskan ja hämmennyksen kautta saanut selville.

Valtiopäivien asiakirjoja löytyy Helsingissä eduskunnan kirjastosta/arkistosta (muuton ajan kansallisarkistossa) ja kansalliskirjastosta. Valtiopäiväasiakirjat jaetaan kolmeen ryhmään ja kustakin painetaan omat opukset: pöytäkirjat, asiakirjat ja liitteet, jotka kukin on jaettu useaan osaan. Pöytäkirjojen viimeisen osan takaa löytyy asialuettelo, josta selviää miten jotain tiettyä asiaa on sen vuoden valtiopäivillä käsitelty. Vähän edempää, ennen valiokuntien toiminnan luetteloa, löytyy lyhenneopas. Tämän löysin itse vasta männäviikolla, tähän saakka olin vain arvaillut mitä lyhenteet tarkoittavat, mutta onneksi oli mennyt kutakuinkin oikein.

Olennaisimmat lyhenteet ovat:
Pp = pantu pöydälle
1./2./3. K = 1./2./3. käsittely (tai keskustelu), A.K. = ainut käsittely
Hall. es., Lak.al., rah.al., toiv.al. = hallituksen esitys, lakialoite, raha-asia-aloite, toivomusaloite (nyk. toimenpidealoite)
Läh. Työv:aan/Vv:aan/Suurv:aan jne. = lähetetty työväenasiainvaliokuntaan/valtiovarainvaliokuntaan/suurvaliokuntaan jne.
A.I/II/III jne., Liitteet IX = asiakirja löytyy asiakirjojen I/II/III jne. osasta tai liitteiden IX osasta

Nykyisen lainsäädäntöprosessin kulun voi kurkata täältä, kaikessa lyhykäisyydessään aiemmin homma on tainnut mennä seuraavasti: 1) lakiehdotus (hallituksen esitys tai lakialoite) esitellään eduskunnalle 2) ehdotus lähetetään sille valiokunnalle, jolle asia kuuluu, tarvittaessa valiokunta pyytää lausuntoa myös toiselta valiokunnalta (esim. valtiovarainvaliokunnalta tai perustuslakivaliokunnalta) 3) valiokunnan mietintö käsitellään eduskunnassa 4) asia lähetetään tarvittaessa suurelle valiokunnalle 5) suuren valiokunnan mietintö käsitellään 4/6) laki hyväksytään tai hylätään 5/7) äänestetään lepäämään jättämisestä. Tämän olen nyt siis päätellyt vain noita asiakirjoja selaamalla, joten jos tässä on joku virhe, kertokaa! Olen siis ymmärtänyt, että suureen valiokuntaan lähetettiin asioita, joista ei ollut tarpeeksi suurta yhteisymmärrystä, eli aika monia asioita. Käsittelyjäkin siis saattoi olla kolme nykyisen kahden sijaan. Myös lepäämäänjättämismenettely oli erilainen aiemmin, ja lain saattoi äänestää lepäämään vaalien yli nykyistä helpommin, mikä oli hyvä jarrutuskeino. Lisäksi tietysti nykyiseen tapaan asia raukeaa, jos ei sitä ehditä vaalikauden aikana käsitellä loppuun.

Pöytäkirjojen asialuettelosta (leikitään vaikka vuotta 1936) saattaa siis löytyä tämäntyyppinen litania (keksin tämän nyt ihan päästäni, koska ei nyt ole käsillä autenttista ritirimpsua, voisin päivittää tämän myöhemmin aidolla tekstinpätkällä): "Kansanvakuutus: Hall. es. n:o 26, ilm. Edk:lle 220. Läh. Kansanv:aan 300. Pp. 325. 1.K. 330. Läh. Suurv:aan. 350. 2.K. 562. 3.K. 786 A.I." Suomeksi tämä siis tarkoittaa, että hallitus on ilmoittanut eduskunnalle esityksen kansanvakuutuslaiksi (HE 26/1936) ja tästä löytyy merkintä pöytäkirjojen sivulla 220. Asia lähetetään kansanvakuutusvaliokuntaan sivulla 300. Asia on pantu pöydälle seuraavaan/johonkin toiseen istuntoon saakka sivulla 325. Ensimmäinen käsittely alkaa sivulla 330 jne. jne. ja lopuksi kerrotaan, että hallituksen esitys löytyy asiakirjojen ensimmäisestä osasta.

Asialuettelossa opastetaan myös oikeaan paikkaan, jos sattuu etsimään väärällä sanalla tai asiaa on käsitelty jonkun toisen asian yhteydessä, eli esim."Kansaneläke: – Ks. Kansanvakuutus". Ajoittain sieltä nousee esille myös tahattoman koomisia löydöksiä, tässä ote vuoden 1936 asialistasta: "Vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus: – Ks. Väkijuomat". Suomalainen sosiaalipolitiikka on hieno asia.

Asiakirjoista löytyvät siis hallitusten esitykset ja valiokuntien mietinnöt. Liitteistä puolestaan löytyvät kansanedustajien/eduskuntaryhmien aloitteet, eli laki-, toivomus- ja raha-asia-aloitteet. Pöytäkirjoista löytyvät eduskuntakeskustelut ja ylipäätään kaikki täysistuntojen pöytäkirjat.

Jostain syystä valtiopäivien asiakirjoissa ei ole luetteloa kansanedustajista eduskuntaryhmittäin, eikä puoluekantaa mainita missään yhteydessä (tai jos mainitaan, minullekin saa vinkata tästä tiedosta!), mikä tekee välillä keskustelujen seuraamisesta hankalaa. Eduskunnalla kuitenkin on verkossa edustajamatrikkeli, jonka avulla seuraaminen on vähän helpompaa (mutta vaatii tietysti internetyhteyden).

Mikäli halajat valiokunnista muutakin tietoa kuin vain mietintöjä, ei valtiopäivien asiakirjoista ole enää iloa, vaan sinun tulee kääntyä eduskunnan arkiston puoleen. Sieltä löytyvät itse mietintöjen lisäksi myös valiokuntien pöytäkirjat ja muu aineisto. Eduskunnan arkistosta löytyvät myös komiteoiden mietinnöt. Vaan jotta asia ei olisi liian yksinkertaista, komiteoiden pöytäkirjoja ei kuitenkaan eduskunnan arkistossa ole, vaan niitä löytyy useammassa paikassa. Osa komiteoiden aineistosta on kansallisarkistossa ja osaa säilytetään ao. ministeriössä.

Eduskuntaryhmien aineistot eivät ole julkishallinnon aineistoa, vaan puolueiden omaa. Eduskuntaryhmien pöytäkirjat ym. löytyvät siis kunkin puolueen arkisoista. Erilaisia ohjelmia kuitenkin onneksi löytyy ihan verkosta ja vieläpä todella helposti, nimittäin POHTIVA-tietokannasta. Edes joku asia on tehty helpoksi!

Tässä taisi olla suunnilleen kaikki, mitä olen toistaiseksi saanut selville. Toivottavasti säästän joltakulta edes vähän pähkäilyä!

Lähteiden löytämisestä, käytöstä ja lähestymisestä, osa 1

En tiedä mitä muissa yliopistoissa tai edes Helsingin yliopiston muissa historia-aineissa kerrotaan lähteistä ja niiden käytöstä, mutta ainakin HY:n yhteiskuntahistorian opiskelijoita ei mielestäni liiemmin evästetä tutkijan konkreettiseen työhön, eli lähteiden löytämiseen ja käyttöön tutkimuksen perustana. Ajattelinpa siis kirjoittaa siitä pari sanasta, jos vaikka hyvällä tuurilla säästäisin joltakulta sen yrityksen ja erehdyksen vaivan, jonka itse olen toistaiseksi nähnyt.

Aloitan kuitenkin siitä, mikä mielestäni meille on opetuksessa saatu hyvin jakeluun, eli lähteiden luonne ja rooli. Lähteet voidaan jakaa kahteen ryhmään: primääri- eli alkuperäislähteisiin ja sekundääri- eli toissijaisiin lähteisiin. Äkkipäätä voisi ajatella, että alkuperäislähteitä ovat mahdollisimman "käpälöimättömät" lähteet, eli esimerkiksi erilaiset asiakirjat, kirjeet, tiedotteet ja julistukset jne., ja toissijaisia sellaisia, jotka ovat käyttäneet näitä alkuperäislähteitä lähteinään. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, vaan riippuu täysin tutkimuskohteesta, mikä lähteen luonne on. Jos tutkitaan vaikkapa Saksan ja Suomen partiojärjestöjen suhteita 1960-luvuilla, alkuperäislähteinä tulisi käyttää em. järjestöjen omien arkistojen aineistoja, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien kirjoitus aiheesta on toissijainen lähde. Vaan jos tutkitaan, miten Suomen lehdistö on uutisoinut Saksan ja Suomen partiojärjestöjen suhteista, sanomalehdet ovat alkuperäislähteitä. Selkeää!

Lähteiden rooli tutkijalle ja aikalaisille on täysin eri, ja tämä on erittäin tärkeää pitää mielessä. Metodikurssilla puhuttiin hienosti, miten lähde on jälki jostain, ja jäljestä tulee lähde vasta sitten, kun tutkija käyttää sitä lähteenä. Vaikka tämä kuulostaa joltain lapsille suunnatulta Hannu & Kerttu -henkiseltä pseudoteorialta, siinä tiivistyy se kaikki. Aineistoa – oli se sitten kirje, sanomalehtiuutinen tai julkishallinnon asiakirja – ei tuoteta historiantutkijoiden lähteeksi, vaan alkuperäistä tarkoitustaan varten (mistä se sitten myöhemmin on jälki). Tämä siis merkitsee myös sitä, että aineistosta itsestään ei lähtökohtaisesti löydä viitteitä laajemmasta kontekstista, sillä se on aineiston tuottajille ja mahdollisille vastaanottajille itsestään selvä. Siksi tutkijalla on vastuu perehtyä aikalaiskontekstiin mahdollisimman hyvin, että hän ymmärtää varmasti, mistä (kaikesta) lähteessä on kyse, eikä tulkitse sitä väärin.

Siksi olen itse päätynyt siihen, että perehdyn alkuperäisaineistoon vasta viimeiseksi ja tutustun ensin tutkimuskirjallisuuteen ja muuhun toissijaiseen aineistoon. Luulin, että minulla on tässä vähän nurinkurinen ote ottaessani käsittelyyn tärkeimmän aineistoni vasta viimeisenä, jolloin en välttämättä lähesty niitä "tyhjällä mielellä". Pieneksi yllätyksekseni sain tästä kuitenkin kiitosta THPTS:n seminaarissa, sillä kuulemma usein opiskelijat ryntäävät ensimmäiseksi alkuperäisaineiston kimppuun, eivätkä oikeastaan tiedä mitä siitä etsivät tai mitä sillä tekisivät. Muistaakseni vähän samalla tavalla tein itsekin kandin kanssa, mutta näköjään tämä nykyinen tapani on ihan suosittelemisen arvoinen.

Lopettelen osan 1 tähän ja jatkan seuraavassa osassa siitä, mistä niitä lähteitä sitten löytää ja miten niitä käytetään (lähinnä oman aiheeni näkökulmasta). Jätän teidät odottamaan jännityksellä.

Kriisi koettu ja selätetty (?)

Hei vaan, blogi on ollut hiljaisena, koska niin olen minäkin.

Vielä huhtikuun lopussa gradun kanssa sujui oikein hyvin, aikataulussa en pysynyt ihan, mutta toisaalta tein samaan aikaan kahta työvaihetta. Olin alun perin suunnitellut, että kirjoitan ensin muistiinpanot ja vasta sitten mietin tarkalleen, missä järjestyksessä aion edetä, mutta tämä aihe onkin sen verran tuttu että tein prosessoin tuota järjestysasiaa samalla kun naputtelin muistiinpanoja. Tämä olikin oikein hyvä juttu, koska olin varautunut pahimmillaan antamaan sille pari viikkoa aikaa, sillä se on aiemmin ollut välillä todella työläs ajatusprosessi.

Tutkimussuunnitelmanikin oli graduseminaarissa opponoitavana, ja sain oikein kannustavia ja hyödyllisiä kommentteja. Aika omillaan kyllä silti poliittisen historian opiskelijat tuntuvat olevan graduprosessinsa kanssa, muutama seminaaritapaaminen joista yksi tunti on pyhitetty oman työn käsittelyyn. Toki pyytämällä varmaan saisi enemmän ohjausta, mutta aika eri linjoilla mennään silti esim. verrattuna sosiologian opiskelijoihin, joilla graduseminaari on joka viikko ja joka viikolle pitää kirjoittaa jotain (ja saa palautetta). Vähän käy kateeksi...

Noh mutta tosiaan ihan hyvä fiilis oli vielä vajaa pari viikkoa sitten, kunnes 27.4. koitti Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran graduseminaari. Kyseessä on joka toinen vuosi järjestettävä seminaari, jossa tutkijat kommentoivat vapaaehtoispohjalta graduvaiheen opiskelijoiden papereita. Ensi vuonna seminaaria ei siis järjestetä, mutta jos oma graduaihe liittyy jotenkin työväenliikkeeseen ja seuraavana vuonna on mahdollisuus osallistua, suosittelen lämpimästi!

Itse sain aika kimurantteja kommentteja, joita ei ehkä tunnissa ehditty kunnolla käsitellä, ja varmaankin siksi omat ajatukseni jäivät tosi levälleen. Kommentit olivat paikoitellen aika ristiriitaisia (”mieti nyt, mitä voisit rajata pois” vs. ”oletko ajatellut, että voisit ottaa mukaan sukupuolinäkökulman?”) ja paikoitellen oli ehkä rivien välistä havaittavissa jonkunlaista kilpailuhenkisyyttä tai henkilökohtaista skismaa liittyen tutkimuksiin/tutkijoihin. Olin suoraan sanottuna aika jäässä seminaarin jälkeen. Fiilis välittömästi seminaarin jälkeen oli, etten oikeastaan tiedä enää yhtään, mitä olen tekemässä, ja etten ikimaailmassa tule selviytymään aikataulussa. Jonkin aikaa motivaatio oli ihan pohjamudissa enkä oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä, enkä ollut varma oliko kaikki tähän saakka tekemäni työ ollut ihan turhaa. Ihka eka gradukriisini!

Nyt olen kuitenkin saanut vihdoinkin taas ajatuksiani kasaan ja havahtunut pariin tosiasiaan: gradu on saatava kesäkuun aikana valmiiksi, ja gradu on kuitenkin vain gradu. Ei siis ole mahdollista tai vaivan väärti alkaa tehdä kaikkea uusiksi, vaan jatketaan nyt sillä mitä olen jo tähän saakka tehnyt. Olen myös saanut vähän filtteröityä kommentaattoreiden kommentteja ja saanut karsittua minuun ja graduuni liittymättömät ja/tai sellaiset, joita en nyt pysty ottamaan huomioon. Olen kai tavallaan käynyt pääni sisällä loppuun sitä keskustelua, joka aloitettiin THPTS:n seminaarissa, mutta joka jäi kesken.

Sukupuolinäkökulma jää nyt huomioimatta ja anakronistisesta otteesta syytetystä tutkimuksesta otan vain ”tässä järjestyksessä asiat tapahtuivat” -henkiset tiedot, joten anakronismikommentti ei (toivottavasti) kosketa minua. En viitsi alkaa tehdä uudestaan samanlaista salapoliisityötä, jonka joku muu on jo tehnyt, kun ei se kerran ole varsinaisesti tutkimukseni ydintä. Tutkimuskysymykseni ei kuitenkaan ole ”miten sosiaalivakuutus syntyi?” tms., vaan ”miten SDP:n ja maalaisliiton ristiriidat vaikuttivat sosiaalivakuutuksen syntyyn?” Siihen taas vastaan ensisijaisesti alkuperäisaineiston (eli valtiopäivien, valiokuntien ja eduskuntaryhmien pöytäkirjojen ym.) ja toissijaisesti aiempien tutkimusten perusteella.

Vaikka aikataulullisesti tulikin vähän takapakkia, kun olin viikon verran aika lamaantuneessa tilassa, oli kuitenkin todella hyödyllistä perustella vielä hieman eri näkökulmasta tutkimustani itselleni. Seminaarin kommenttien perusteella minun täytyy selvästi vieläkin selkiyttää ilmaisuani sen suhteen, mitä olen tekemässä (ja mitä en). Luulin olevani selvillä vesillä sen suhteen, mutta ilmeisesti tilanne on ”melkein mutta ei ihan”. Hyvä että sekin tuli esille! Sain myös varmuutta tylysti rajata ulos sen minkä olin ajatellutkin, ja lähdeaineiston työnjakokin (eli mitä haen mistäkin aineistosta) on nyt paljon selkeämpi. Ja tosiaan: aika ja resurssit ovat rajalliset, joten tässä vaiheessa ei kannata enää kauhean dramaattisia muutoksia yrittää tehdä, turhaa stressiä vain.

Kyllä tästä vielä gradu tulee!

Saako historian kanssa jossitella?

Edellisessä kirjoituksessani hehkutin ahaa-elämystäni, joka nyt näin muutaman päivän pureskelun jälkeen ei enää tunnu niin järisyttävältä. Asia kuitenkin mietityttää vielä, joten tokkopa tästä kirjoittamisesta haittaakaan on.

Vieläkin kaukaisemmassa tekstissäni historioitsijan liikkumavarasta olen kirjoittanut: "– – 'voittajien historia' on yleisesti vieroksuttua. Tästäkään huolimatta ei edelleenkään ole suotavaa jossitella, samalla kun determinismi ja teleologiakin ovat historioitsijan helmasyntejä. Pitää siis tiedostaa muukin kuin vain tapahtunut menneisyys, mutta sen tutkimista ei kuitenkaan pidetä järin tieteellisenä lähestymistapana."

Palasin puolivahingossa tähän teemaan, kun lueskelin eri mielenkiintoista teosta Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista historiaa. Kirjassa Olli Kangas pohtii, miten Suomen sosiaaliturvan olisi käynyt, jos maalaisliitolla ei olisi ollut niin vahvaa asemaa 1950–60-luvuilla, ja Mari K. Niemi ja Markku Jokisipilä (kirjan toimittajat) pohtivat yleisemmin jossittelun virkaa.

Niemi ja Jokisipilä aloittavat: "Vaikka jossittelulle onkin keksitty hieno sivistyssanavastine, kontrafaktuaalinen päättely, pitävät monet ammattihistorioitsijat sitä pelkkänä ajanvietteenä, viihdyttävänä mutta historiatieteen kannalta auttamattoman hyödyttömänä ja epätieteellisenä puuhana. Sellaisiakin tutkijoita löytyy, joista se on suorastaan vahingollista. Historia itsessään – sellaisena kuin se tapahtui – on jo aivan riittävän haastava tutkimuskohde; miksi siis hankaloittaa sitä entisestään pohtimalla, mitä tämä tai tuo vaihtoehtoinen skenaario olisi tuonut tullessaan?"

Havahduin tästä ja Kankaan artikkelista siihen, että jossittelu on historia-ajattelussani yllättävänkin läsnä. Oman tutkielmani yksi tärkeimmistä metodeista/teorioista on polkuriippuvuus^*. Koska kyseessä on puhtaasti laadullinen tutkimus, metodinikaan eivät voi olla kvantitatiivisen eksakteja, vaan teoriat ja metodit ovat pikemminkin ajattelua ohjaavia apuvälineitä. Huomasin, että oma tapani hahmottaa polkujen alkuja ja kriittisiä käännekohtia on nimenomaan jossittelun kautta: jos minulle tulee mieleen pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos tilanne olisikin ollut toinen, kyseessä tuskin on triviaali tapahtuma. Yleensä seuraava ajatus on pohdintaa tapahtuneen syistä, mikä taas johdattaa miettimään tilanteen laajempia taustoja. Näin kuin huomaamattaan tulee kuljettua polkua takaperin uusien käännekohtien äärelle.

Miltäköhän Suomen sosiaaliturvan kehitys olisi näyttänyt, jos torpparilain (1918) ja maanlunastuslain (1922) myötä uudet pienviljelijät eivät olisi omaksuneet niin voimakasta pienviljelijäidentiteettiä? Useimmat heistä kuitenkin työskentelivät edelleen ansiotyössä maa- ja metsätaloudessa tilansa ulkopuolella, joten periaatteessa heillä olisi yhtä hyvin voinut olla työläisidentiteettikin, kuten monessa muussa maassa asian laita olikin. Mitä jos sosiaalidemokraatit olisivat ajaneet teollisuustyöväestön asian sijaan selvemmin maa- ja metsätaloustyöväestön, joka oli selvä enemmistö aina 1950-luvulle saakka? Olisiko maalaisliitolla ja SDP:llä silloin ollut paremmat edellytykset yhteistyöhön, kuten muissa Pohjoismaissa, vai olisivatko ne vain entistä verisemmin kilpailleet keskenään samasta äänestäjäkunnasta? Mitä jos Suomen ei olisi täytynyt toisen maailmansodan jälkeen pitkittää maan agraarisuutta massiivisen asutusprojektin myötä? Miltä Suomen eläketurvajärjestelmä näyttäisi, jos vuoden 1956 yleislakolta oltaisiin vältytty ja kansaneläkeuudistuksessa ei oltaisi poistettu ansiosidonnaisuutta?

Mielestäni olennaisia kysymyksiä, mutta ovatko ne epätieteellisiä, koska en tule koskaan saamaan niihin vastausta?

*) Lainaan itseäni tutkimussuunnitelmasta: Polkuriippuvuus tarkoittaa laveasti käsitettynä sitä, että "historialla on väliä" – asiat eivät tapahdu missään menneisyydettömässä tyhjiössä, vaan edeltävillä tapahtumilla on vaikutusta tuleviin tapahtumiin. Näin ymmärrettynä se on siis melko tautologinen teoria ja siten varsin vaikeasti sovellettavissa mihinkään, sillä se pätee kaikkeen. Se toimiikin ehkä paremmin jonkinlaisena tausta-ajatuksena. Polkuriippuvuutta voidaan kuitenkin käyttää myös kohdennetummin etenkin instituutioiden historian tutkimuksessa. Siinä on kyse kontingenteista tapahtumista, joista kriittisissä käännekohdissa seuraa tapahtumaketju tai institutionaalinen rakenne, joka määrittää vahvasti tulevia tapahtumia. Tämä saattaa kuulostaa deterministiseltä, mutta sitä se nimenomaan ei ole: kontingentit tapahtumat ovat sattumanvaraisia tapahtumia, ja kriittisillä käännekohdilla tarkoitetaan tienhaaroja, joissa olisi valittavissa monia eri suuntia. Kun päätös suunnasta on tehty, se kylläkin määrittää tulevia tapahtumia, mitä kutsutaan "itseään vahvistaviksi sekvensseiksi". Itseään vahvistavat sekvenssit muodostavat polkuriippuvuuden ytimen. Ne tekevät suunnan muuttamisesta myöhemmin erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta, mistä saattavat ajan saatossa olla seurauksena anakronistiset ja/tai tehottomat instituutiot.

Ahaa-elämyksillä mehustelua ja TV-vinkki

Uuuuh minkä ahaa-elämyksen sain äsken! Piti oikeastaan tulla nyt heti kirjoittamaan siitä, mutta ykköseltä alkaa todella mielenkiintoisen oloinen dokumentti, Perintönä köyhyys, joten olen hetken aikaa sen ääressä. Jos satut lukemaan tätä tekstiä JUURI NYT maanantaina 2.4.2012 kello 21.24, siirry ihmeessä tv:n eteen klo 21.30 tätä katsomaan. Tullee myös areenaan ja näytetään uusintana ykkösellä la 7.4. klo 12.30. Lisään Areena-linkin myöhemmin ja palaan myös kirjoittamaan oivalluksestani. Palaillaan pian!

– – –

No, ei tuo dokumentti valitettavasti mielestäni erityisen hyvä ollut. Aika ohut ja höttöinen, eikä sitä köyhyyden periytyvyydestä juurikaan tullut esille mitään. Tärkeä aihe, josta olisi voinut irrota paljon enemmän. Mutta laitetaan nyt se linkki, kun lupasin, muodostakoon kukin sitten oman mielipiteensä: Perintönä köyhyys @ YLE Areena

Juna kulkee!

Blogi on elellyt vähän hiljaiseloa, mutta minä ja aivoni onneksi emme. Sain viimeisen (tutkintoon kuuluvan) kurssin valmiiksi (!) ja pääsin taas siirtymään gradun pariin. Olen nyt lueskellut graduun liittyvää materiaalia, ja voi jumpe että tykkäänkin alastani! Aiheen ja näkökulman valinta tuntuvat edelleen todella mielekkäiltä, ja ne myös ovat tarkentuneet entisestään ja tiedän koko ajan paremmin, mitä kirjallisuudestani haen. Huono puoli (?) tässä on se, että pistin sitten kuitenkin johdantokappaleen aika uuteen uskoon, mutta nyt se auttoi jäsentämään ajatuksia paremmin ja nyt se on ainakin melko koherentti – eikä toivottavasti ihan kammottavan tylsä.

Riivin myös pro_gradu.dociin kaikki valmiina olevat tai ainakin helposti käyttökelpoiset tekstit kandista, tutkimussuunnitelmasta ym. ja suureksi hämmästyksekseni sain kasaan jo 60 sivua! Vaikka tiedän, että ideaalitilanteessa näin graduvaiheeseen pitäisikin tulla, tämä tuntuu silti vähän fuskaamiselta, kun tietää joidenkin oikeasti kirjoittavan koko gradun tyhjästä. Mutta en todellakaan valita, ja toisaalta tämä myös valaa paljon toivoa aikataulun suhteen. Jos kirjoitin 40-sivuisen kandin muutamassa kuukaudessa, enköhän sen 30–40 sivua gradutekstiäkin samassa ajassa suolla.

Tässä yhteydessä täytyy myös olla kiitollinen poliittisen historian ihan omista vaatimuksista opinnäytetöiden suhteen... Valtsikassa yleisesti ohjeena on, että gradun tulisi olla 60–80 sivua pitkä, mutta polhissassa minimi on 80. Aiemmin olin tästä kovin närkästynyt, mutta nyt on kyllä aika eri ääni kellossa. Tekisi pikkusen tiukkaa yrittää mahduttaa vielä tekemätöntä gradua 20 sivuun, heh.

Tilastojen ja käsitteiden ihanuus ja kamaluus, tapaus ”köyhyys ja tuloerot”

Yliopisto-lehti julkaisi viime numerossaan erittäin hyvän jutun tuloeroista, Eurot ja erot. Artikkelissa avataan ansiokkaasti tuloerojen nykytilaa, historiaa ja syitä kehitykselle sekä ennen kaikkea mitä ne tuloerot ovat, mitä eivät ja miten ne toimivat. Suosittelen lämpimästi lukemaan artikkelin varsinkin, jos joku edellä luettelemistani asioista oli hepreaa.

En referoi artikkelia sen tarkemmin tässä, sillä se ei ole mitenkään mahdottoman pitkä. Tyydyn myös kehujen osalta toistamaan, että juttu oli hyvä – olisi tylsää ja mieletöntä alkaa luetella kaikkia hyviä kohtia. Annan arvosanaksi 9, ja avaan miksi ei kuitenkaan kymppiä napsahtanut:

a) Suurimmat setelit -kappaleessa olisi saatu alleviivata enemmän, että kyseessä on siis vain Tilastokeskuksen tuossa käyttämät käsitteet ja laskutavat. Se on toki hyvinkin järkevä, ellei jopa järkevin, tapa laskea ja havainnollistaa tuloeroja, mutta mielestäni tuosta kohdasta jää nyt käsitys, että tuo on universaali ja vakiintunut tapa laskea tuloeroja kaikkialla maailmassa. Se ei pidä paikkaansa, vaan tuloerot voidaan laskea käytettävissä olevien tulojen (ks. määritelmä 3) lisäksi myös bruttotuloista tai nettotuloista, ja yksikköinä voidaan käyttää kotitalouksien lisäksi myös yksilöitä. Tämä on erittäin tärkeää pitää mielessä, sillä jos valtio X:n tuloerotilastot on koostettu yksilöiden nettotuloista, ne eivät ole (kunnolla) vertailukelpoisia esimerkiksi Tilastokeskuksen Suomen-tilastojen kanssa, koska ne taas perustuvat kotitalouksien käytettävissä oleville tuloille. Näiden tilastojen vertailu 1:1 johtaisi huomattaviin vääristymiin.

Korjaus: Tilastokeskuksen laskutapa on yleisesti käytössä OECD:ssä, joten sen voi hyvinkin katsoa olevan universaali ja vakiintunut tapa. OECD:n tilastot ovat siis vertailukelpoisia keskenään, mutta suosittelen silti varmuuden vuoksi tarkistamaan tilastojensa lähteen ja laskutavan, jos aikoo itse tehdä tuloerojen vertailua eri lähteisiin pohjautuen.

b) Artikkelissa tyydytään toteamaan, että ”[t]uloerojen kasvu Suomessa johtuu nimenomaan ylimpien tulojen huimasta kasvusta. Erityisesti pääomaverotuksen alhaisuus ja vuonna 1993 laajennettu mahdollisuus muuttaa palkkatuloja pääomatuloiksi ovat lisänneet tuloeroja.” Ymmärrän, että tila on rajallinen eikä asiaan ole ollut mahdollisuutta paneutua sen tarkemmin, mutta suosittelen silti tutustumaan juttuun vähän syvemmin esimerkiksi Hesarin artikkelin (Suomi ykkönen tuloerojen kasvussa) tai TalSan artikkelin (Verouudistus selittää tuloerojen kasvun) avulla. Tämä ei nimittäin ole todellakaan mikään triviaali juttu. Jos minä olisin Suomen diktaattori, kaksi ensimmäistä tekoani olisi v. 1993 veroreformin peruminen ja pääomatulojen muuttaminen progressiiviseksi sekä sosiaaliturvajärjestelmän byrokratiahelvetin räjäytys ja sen korvaaminen perustulopohjaisella järjestelmällä. Ugh, olen puhunut (tästä asiasta).

c) Jutussa avataan hyvin ansiokkaasti esimerkiksi tuloerojen ja palkkaerojen eroa ja muutenkin valotetaan, mistä tulojen ja palkkojen vertailussa oikeastaan on kyse. Mutta sitten Köyhyys on toinen asia -kappaleessa yhtäkkiä puhutaan muitta mutkitta ”köyhyydestä” määrittelemättä lainkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Ja vielä esitetään väittämiä, jotka ehdottomasti vaatisivat määrittelyn taustakseen, jotta aukeaisi mitä edes sanotaan. Tämä on jatkuva ärsytyksen aiheeni – köyhyys ei ole mikään yksiselitteinen käsite! Eikä nyt edes tarvitse ajautua mihinkään postmoderniin relativismiin ja pohtia syvällisesti sosiaalisten konstruktioiden merkitystä ja subjektien nomadisuutta, vaan köyhyydelle on olemassa erilaisia, vakiintuneita määritelmiä ja laskutapoja (ks. esim. kohta ”Köyhyyden määritelmät vaihtelevat”).

Jutun väittämät lyhyesti: tuloerot ovat eri asia kuin köyhyys ja niihin vaikuttavat eri asiat.

Jos köyhyydellä tarkoitetaan suhteellista köyhyyttä, kuten Suomen kaltaisessa valtiossa on järkevää olettaa, köyhyys ei ole lainkaan irrallaan tuloeroista. Tilastokeskuskin toteaa, että ”[s]uhteellinen köyhyys viittaa [...] tuloeroihin”.

Suhteellinen köyhyys lasketaan Suomessa mediaanituloista (yleensä käytettävissä olevista tuloista), ja tämä on se olennaisin ero – jos köyhyys laskettaisiin tulojen keskiarvosta, tuloerot ja köyhyysaste kertoisivat täysin samasta asiasta. (Jos mediaanin ja keskiarvon ero on hakusessa, lunttaa Wikipediasta.) Eli yksinkertaistettuna: jos ylin tuloprosentti tuplaa ansionsa, tuloerot kasvavat voimakkaasti, mutta suhteellinen köyhyys ei kasva, sillä mediaanituloihin tämä ero ei vaikuta. Tältä osin olen siis kyllä samaa mieltä artikkelin kanssa.

Esimerkit, joilla tätä eroa havainnollistetaan, ovat sen sijaan aika ihmeellisiä.

Työttömyyden kasvu 1990-luvulla ei aiheuttanut tuloerojen kasvua siksi, että työttömiksi jääneet saivat ansiosidonnaista päivärahaa. 1990-luvun laman aikana tuloerot jopa supistuivat.
[...]
Hallitus pyrkii tasaamaan tuloeroja nostamalla joitakin alimpia sosiaalietuuksia sekä kiristämällä pääomaverotusta.

Näissä esimerkeissä voitaisiin puhua sekä tuloeroista että köyhyydestä, joten niiden eron hahmottaminen on esimerkkien avulla aika haastavaa. 1990-luvulla tuloerot eivät tosiaan ampaisseet kattoon ennen kuin vasta vuosikymmenen lopussa kahdesta syystä: 1) veroreformi astui voimaan vasta 1993, eivätkä sen vaikutukset tietenkään näkyneet välittömästi, mutta vuosikymmenen lopussa kyllä, 2) kuten mainittu, työttömät saivat ansiosidonnaista, eivätkä heidän tulonsa siten romahtaneet niin pahasti kuin olisi voinut, jolloin myös kaula ylimpään tuloluokkaan pysyi maltillisempana. Verrattuna työllistettynä olemiseen keskiluokan tulotaso kuitenkin tipahti huomattavasti, mikä puolestaan laski mediaanituloja. Tällöin myös köyhyysraja laskee, jolloin köyhyyskin vähenee. 1990-luvulla siis sekä tuloerot että köyhyys pysyivät tilastoissa maltillisina tai jopa laskivat, vaikka tosiasiassa köyhien asema ei tokikaan parantunut miksikään.

Mitä tuloerojen tasaamiseen tulee, pääomaverotuksen kiristäminen toki olisi siihen toimiva keino. Mutta eikös alimpien sosiaalietuuksien nostaminen sekä pienennä tuloeroja että vähennä köyhyyttä?

Summa summarum: tuloerot ja köyhyys ovat kyllä eri asioita ja niihin vaikuttavat eri asiat, tämä selvä ja ymmärretty. Yliopiston jutun perusteella tämä ero ei kyllä varmaankaan auennut asiaan vähemmän vihkiytyneelle, koska käytetyt esimerkit havainnollistivat hyvin realistisesti, miten ne nimenomaan usein liittyvät samoihin ilmiöihin (vaikka vaikutusmekanismit ovatkin erit). Lisäksi molemmissa on se riski/ongelma, että tilastoja täytyy osata lukea, eivätkä tilastot välttämättä aina heijastele todellisuutta.

Huomautus: Jutun tämän osion ei ollutkaan tarkoitus kokonaisuudessaan käsitellä tuloerojen ja köyhyyden eroa, ks. Kyösti Niemelän (jutun kirjoittajan) kommentti alla. Mutta pieni köyhyysvalistushan on silti aina paikallaan :-)