Pee niinkuin perustulo!

Perustulo on taas tapetilla! Sekös riemastuttaa allekirjoittanutta, joka on jokseenkin vankkumaton perustulon kannattaja. 1.2. aletaan kerätä nimiä perustulo-kansalaisaloitteeseen. Aloitteessa on omat puutteensa, mutta aion kyllä itse allekirjoittaa.

Olli Kärkkäinen julkaisi blogissaan analyysin perustulon vaikutuksista. Kärkkäisen ydinargumentti on, etteivät byrokratia tai kannustinloukut häviä perustulon myötä, sillä perustulon rinnalle jätettävät etuudet pitävät huolen niiden säilymisestä. Kärkkäinen on aivan oikeassa.

Perustulon rinnalle jätettävien tukien vaikutuksista ja asemasta on ollut harmillisen vähän keskustelua, vaikka se on vähintään yhtä olennaista kuin itse perustulo – muodostaisivathan ne yhdessä koko Suomen sosiaaliturvakokonaisuuden.

Mielestäni toimeentulotuessa on hyvä rakenteellinen jako, vaikka se tukimuotona onkin parjattu, usein syystäkin. Se koostuu perusosasta, jolla tulisi kustantaa välttämättömimmät elinkustannukset, ja lisäosasta, jolla tarvittaessa kustannetaan esimerkiksi asumismenoja, lääkemenoja, sähkölaskua ja kotivakuutusta ym.

Toimeentulotuen perusosahan muuttuisi täysin tarpeettomaksi perustulon myötä. Jäljelle siis jäisi toimeentulotuen osalta lisäosa, jonka tulisi toimia viime käden tukimuotona, jos ei ole oikeutettu enää mihinkään muihin tukiin, kuten asumistukeen, tai jos tulot kaikkine tukineenkin jäävät alle laskennallisen minimitulon. Eli mihin toimeentulo on alun perin tarkoitettukin.

Ensisijaisempia tukia perustulon lisäksi mielestäni tulisi olla asumistuki, joka voisi määräytyä kutakuinkin samoin periaattein kuin nykyäänkin. (Ei jooko nyt yksinkertaisuuden vuoksi sotketa tähän keskusteluun asumistuen vääristävää vaikutusta asuntojen vuokra- ja hintatasoon.) Asumistuki maksettaisiin oletusarvoisesti tulonsiirtona, mutta tapauksesta riippuen maksamista suoraan vuokranantajallekin kannattaisi pitää vaihtoehtona. Lisäksi säilytettäisiin lapsilisät, mahdolliset muut vanhemmuuteen liittyvät korotukset/lisät sekä tarvekohtaiset ja kohdennetut tuet (esim. sairauden tai vanhuuden kustannuksia tasaamaan, kuten takuueläke). Myös ansiosidonnainen sosiaaliturva säilyisi.

On tietysti selvää, että näiden tukimuotojen osalta byrokratia ei häviäisi kokonaan. Byrokratia kevenisi merkittävästi tai jopa minimoituisi ensisijaisesti niiden tukimuotojen osalta, joita perustulo korvaisi, eli perusturvaetuudet (opintotuki, toimeentulotuen perusosa, eläkkeet (työkyvyttömyys- ja kansaneläke), työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha…). Ei tuo lista minusta mitenkään mitätön ole, vaikka osa tuista ja niiden mukana tuleva byrokratia säilyisikin.

Sen lisäksi, että on tärkeää kartoittaa, mitkä tukimuodot tulisi säilyttää, on vähintään yhtä tärkeää tutkia, miten tulot vaikuttavat niihin – ja toisinpäin. En itse ole ihan niin skeptinen kuin Olli Kärkkäinen, sillä mielestäni tuet eivät ole rakenteeltaan kiveen hakattuja, vaan niitä on mahdollista muuttaa. Niiden muuttaminen itse asiassa olisi välttämätöntä, jotta vältettäisiin Kärkkäisen kuvailemia kannustinloukkuja.

Ongelmanahan nykyisellään on, että tulot leikkaavat tukia hyvin nopeasti, jolloin efektiivinen marginaaliveroprosentti nousee kohtuuttoman korkeaksi. Eli suomeksi tulot leikkaavat tukia niin paljon, että käteen jää yhteensä saman verran tai jopa vähemmän kuin ennen tulonnousua. Usealle opiskelijalle tämä on tuttua: tulorajat saavat ylittyä enintään 220 eurolla, joten jos tienaa 230 euroa liikaa, menettää yhden kuukauden opintotuen (n. 500 €), eli yhteenlasketut (brutto)tulot laskevat 270 euroa.

Jos tähän ei puututa mitenkään, ongelmahan tietysti säilyy entisellään – olkoonkin, että hieman pienemmässä mittakaavassa kuin nykyään. Kärkkäinen on siis aivan oikeassa siinä, että perustulo ei yksinään poista kannustinloukkuja. Oikea ratkaisu ei mielestäni kuitenkaan ole todeta, että perustulo on turha asia, vaan puuttua siihen, miten tulot vaikuttavat tukiin. Tai vähintäänkin ottaa asia tuumailun kohteeksi.

Ratkaisunhan ei edes sinänsä tarvitse perusperiaatteeltaan olla kovinkaan monimutkainen, toisin kuin nykyiset porrastetut ja kerrasta poikki -tulorajat, jotka edellyttävät kyttäämistä ja laskeskelua kaikilta osapuolilta. Nähdäkseni kaikkein järkevin ja selkein olisi jonkinlainen prosentuaalinen suhde, esimerkiksi niin, että jokaista ansaittua euroa kohden tukieuro leikkautuu vaikkapa 60 prosentilla (tämä tarkka taso tulisi tietenkin laskea erikseen, oma asiantuntemukseni ei todellakaan riitä sitä arvioimaan). Tuki siis pienenee, mutta siitä jää kuitenkin vielä jotakin käteen tulojen noustua, ja kokonaisuutena tulot kasvavat. Jos siis esimerkiksi saa asumistukea 500 euroa ja saa keikkaduunista 250 euroa, tuki vähenee 250*0,6=150 eurolla. Tukea siis saa 350 euroa ja sen päälle 250 euron liksan, joten yhteensä tulot nousevat 600 euroon.

Tämä olisi helposti laskettavissa ja johdonmukaisuudessaan hyvin läpinäkyvä, ja ehkä optimistisesti voisi jopa ajatella tämän keventävän byrokratiaa. Tämäntyyppistä järjestelmää sosiaalityöntekijät jopa saattaisivat puoltaa, sillä se asettaisi selkeät toimintaperiaatteet ja vähentäisi henkilökohtaisen arvioinnin perusteella tehtäviä päätöksiä, mikä puolestaan pienentäisi epäammattimaisen ratkaisunteon riskiä. (Ks. esim. De Wispelaere, Jurgen & Stirton, Lindsay: The Many Faces of Universal Basic Income. The Political Quarterly, Vol. 75, No. 3, July–September 2004, 269.)

Käytännössä tämä ei toki olisi aivan näin kaunista, sillä kuukausittain näitä ei voitaisi seurata, vaan vuosittain verotietojen selviämisen yhteydessä. Lisäksi täytyisi miettiä eri tukien suhdetta ja vaikutusta toisiinsa (nythän esimerkiksi takuueläke leikkaa asumistukea) samoin kuin tulojen kasvun vaikutusta silloin, kun henkilö saa montaa eri tukea. Perusperiaate olisi kuitenkin huomattavasti parempi kuin nykyinen, väitän ma.

Tähän kohtaan on ehkä hyvä lisätä disclaimer, että nämä eivät todellakaan ole mitään perusteellisia tai ammattimaisia laskelmia ja hahmotelmia, vaan ainoastaan omia ajatuksiani aiheen ympäriltä. Mutta ehkäpä perustulokeskustelu olisi oiva tilaisuus ottaa tämäkin pulma purtavaksi, ja ehkä jopa asiantuntijoiden suurennuslasin alle?

Mitä tuli tehtyä?

Niin, tuli vielä mieleen että voisinhan tietty laittaa sanasen siitä, mitä sain lopulta aikaseksi. Aihepiiri kyllä lienee useimmista ihmisistä vain ja ainoastaan puuduttava, mutta jos jotakuta kiinnostaa, kas tässä työni tiivistelmä.

Sosiaalivakuutus politiikan näyttämönä. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton ristiriidat sosiaalivakuutuksen synnyssä ja kehityksessä 1927–1964.

Sosiaalivakuutusta on tutkittu Suomessa esimerkiksi yksittäisten sosiaalivakuutusten muotojen tai yksittäisten toimijoiden näkökulmasta. Monet tutkijat ovat panneet merkille, miten maaseutuväestön ja kaupunkilaisten palkansaajien usein vastakkaisia intressejä on soviteltu toisiinsa, jolloin myös SDP ja maalaisliitto ovat toistuvasti olleet eri puolilla. Tutkimusta tästä näkökulmasta ei kuitenkaan ole tehty.

Tässä tutkielmassa on tutkittu, miten SDP:n ja maalaisliiton ristiriidat ovat vaikuttaneet sosiaalivakuutuksen syntyyn ja kehitykseen. Tutkittaviksi sosiaalivakuutuksen muodoiksi on valittu sairausvakuutus sekä eläkevakuutus (kansaneläke ja työeläke), sillä ne ovat usein olleet kilpailevia sosiaalivakuutuksen muotoja. Tutkimus ajoittuu aikavälille 1927–1964.

Tärkeimmät lähteet koostuvat SDP:n ja maalaisliiton eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ja ohjelmista, eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista sekä eduskunnan valiokuntien pöytäkirjoista ja mietinnöistä. Lisäksi lähteinä on käytetty komiteanmietintöjä ja runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen menetelmänä on käytetty kausaalista narratiivia ja polkuriippuvuutta. Niiden avulla on pyritty paljastamaan puolueiden toimintaa ja valintoja selittäviä tekijöitä tuomalla esille syy-seuraussuhteita ja kontekstia.

SDP:n vuoden 1927 esitystä sairausvakuutuslaiksi on tutkittu verrattain vähän – vielä harvemmin sen yhteydessä on käsitelty maalaisliiton vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuslakiesitystä vuodelta 1928. Maalaisliiton esitys oli kuitenkin selkeä vastaesitys sairausvakuutuslaille, minkä lisäksi se kytkeytyy myös virkamiesten eläkekysymykseen. Loppujen lopuksi osin kilpailuasetelmasta johtuen kumpikaan laeista ei toteutunut.

Vuoden 1937 kansaneläkelakia on kuvattu kompromissiratkaisuksi, mikä pitää pitkälti paikkansa. Asia oli kuitenkin huomattavasti ongelmallisempi maalaisliitolle kuin SDP:lle, vaikka usein painotetaan sosiaalidemokraattien vastahakoisuutta. Tosiasiassa vaa’ankieliasemassa oli maalaisliitto, sillä se empi viime hetkiin saakka, vastustaako vai kannattaako se lakia.

Vuoden 1956 kansaneläkeuudistusta on usein kutsuttu maalaisliiton ”tasaetukaappaukseksi” ja vastaavasti vuoden 1961 työeläkelakia SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen vastaiskuksi. Kansaneläkeuudistus oli kuitenkin syksyllä 1955 vähällä saada hyvin erilaisen kehityssuunnan. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, mikä yhdessä yhteiskunnallisen myllerryksen kanssa johti lopulta siihen, että kansaneläkeuudistus toteutui sekä SDP:n että maalaisliiton kannalta epätyydyttävällä tavalla. Kyse ei siis ollut maalaisliiton voitosta tai kaappauksesta. Tämän valossa myös työeläkkeen revanssiluonne on kyseenalainen. Työeläkkeessä oli kyse paitsi työmarkkinajärjestöjen lähentymisestä, myös maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen ahtaasta liikkumavarasta. Työeläkelaki herätti sangen vähän keskustelua, ja kun lyhytaikaisissa työsuhteissa työskenteleville luvattiin säätää oma eläkelaki, ei maalaisliitto edes yrittänyt vastustaa työeläkelakia.

Vuoden 1963 sairausvakuutuslakia sen sijaan voidaan hyvin perustein nimittää maalaisliiton revanssiksi. Vaalikauden 1958–1962 aikana vasemmistoenemmistöinen eduskunta oli toistuvasti kävellyt sen yli. Vuoden 1962 ennenaikaiset vaalit kuitenkin vaikuttivat sekä poliittisiin voimasuhteisiin että sairausvakuutuksen kohtaloon. Maalaisliitto sai lykättyä lain käsittelyä yli vaalien, jolloin se oli viimein asemassa vaikuttaa ratkaisevasti lain muotoon. Sairausvakuutuslaki toteutuikin pitkälti maalaisliiton suunnitelmien mukaisena.

Suomen sosiaalivakuutus muovautui omanlaisekseen sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton välistä jyrkkienkin ristiriitojen sovittelun ja intressien yhteensovituksen myötä. Pahimmillaan ristiriidat estivät vakuutuksen synnyn kokonaan, parhaimmillaan ne johtivat viimein 1960-luvulla erittäin kattavaan sosiaaliturvaan.

Avainsanat: SDP, maalaisliitto, sosiaalivakuutus, sairausvakuutus, kansaneläke, työeläke, poliittinen historia, sosiaalipolitiikka

Saako historian kanssa jossitella?

Edellisessä kirjoituksessani hehkutin ahaa-elämystäni, joka nyt näin muutaman päivän pureskelun jälkeen ei enää tunnu niin järisyttävältä. Asia kuitenkin mietityttää vielä, joten tokkopa tästä kirjoittamisesta haittaakaan on.

Vieläkin kaukaisemmassa tekstissäni historioitsijan liikkumavarasta olen kirjoittanut: "– – 'voittajien historia' on yleisesti vieroksuttua. Tästäkään huolimatta ei edelleenkään ole suotavaa jossitella, samalla kun determinismi ja teleologiakin ovat historioitsijan helmasyntejä. Pitää siis tiedostaa muukin kuin vain tapahtunut menneisyys, mutta sen tutkimista ei kuitenkaan pidetä järin tieteellisenä lähestymistapana."

Palasin puolivahingossa tähän teemaan, kun lueskelin eri mielenkiintoista teosta Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista historiaa. Kirjassa Olli Kangas pohtii, miten Suomen sosiaaliturvan olisi käynyt, jos maalaisliitolla ei olisi ollut niin vahvaa asemaa 1950–60-luvuilla, ja Mari K. Niemi ja Markku Jokisipilä (kirjan toimittajat) pohtivat yleisemmin jossittelun virkaa.

Niemi ja Jokisipilä aloittavat: "Vaikka jossittelulle onkin keksitty hieno sivistyssanavastine, kontrafaktuaalinen päättely, pitävät monet ammattihistorioitsijat sitä pelkkänä ajanvietteenä, viihdyttävänä mutta historiatieteen kannalta auttamattoman hyödyttömänä ja epätieteellisenä puuhana. Sellaisiakin tutkijoita löytyy, joista se on suorastaan vahingollista. Historia itsessään – sellaisena kuin se tapahtui – on jo aivan riittävän haastava tutkimuskohde; miksi siis hankaloittaa sitä entisestään pohtimalla, mitä tämä tai tuo vaihtoehtoinen skenaario olisi tuonut tullessaan?"

Havahduin tästä ja Kankaan artikkelista siihen, että jossittelu on historia-ajattelussani yllättävänkin läsnä. Oman tutkielmani yksi tärkeimmistä metodeista/teorioista on polkuriippuvuus^*. Koska kyseessä on puhtaasti laadullinen tutkimus, metodinikaan eivät voi olla kvantitatiivisen eksakteja, vaan teoriat ja metodit ovat pikemminkin ajattelua ohjaavia apuvälineitä. Huomasin, että oma tapani hahmottaa polkujen alkuja ja kriittisiä käännekohtia on nimenomaan jossittelun kautta: jos minulle tulee mieleen pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos tilanne olisikin ollut toinen, kyseessä tuskin on triviaali tapahtuma. Yleensä seuraava ajatus on pohdintaa tapahtuneen syistä, mikä taas johdattaa miettimään tilanteen laajempia taustoja. Näin kuin huomaamattaan tulee kuljettua polkua takaperin uusien käännekohtien äärelle.

Miltäköhän Suomen sosiaaliturvan kehitys olisi näyttänyt, jos torpparilain (1918) ja maanlunastuslain (1922) myötä uudet pienviljelijät eivät olisi omaksuneet niin voimakasta pienviljelijäidentiteettiä? Useimmat heistä kuitenkin työskentelivät edelleen ansiotyössä maa- ja metsätaloudessa tilansa ulkopuolella, joten periaatteessa heillä olisi yhtä hyvin voinut olla työläisidentiteettikin, kuten monessa muussa maassa asian laita olikin. Mitä jos sosiaalidemokraatit olisivat ajaneet teollisuustyöväestön asian sijaan selvemmin maa- ja metsätaloustyöväestön, joka oli selvä enemmistö aina 1950-luvulle saakka? Olisiko maalaisliitolla ja SDP:llä silloin ollut paremmat edellytykset yhteistyöhön, kuten muissa Pohjoismaissa, vai olisivatko ne vain entistä verisemmin kilpailleet keskenään samasta äänestäjäkunnasta? Mitä jos Suomen ei olisi täytynyt toisen maailmansodan jälkeen pitkittää maan agraarisuutta massiivisen asutusprojektin myötä? Miltä Suomen eläketurvajärjestelmä näyttäisi, jos vuoden 1956 yleislakolta oltaisiin vältytty ja kansaneläkeuudistuksessa ei oltaisi poistettu ansiosidonnaisuutta?

Mielestäni olennaisia kysymyksiä, mutta ovatko ne epätieteellisiä, koska en tule koskaan saamaan niihin vastausta?

*) Lainaan itseäni tutkimussuunnitelmasta: Polkuriippuvuus tarkoittaa laveasti käsitettynä sitä, että "historialla on väliä" – asiat eivät tapahdu missään menneisyydettömässä tyhjiössä, vaan edeltävillä tapahtumilla on vaikutusta tuleviin tapahtumiin. Näin ymmärrettynä se on siis melko tautologinen teoria ja siten varsin vaikeasti sovellettavissa mihinkään, sillä se pätee kaikkeen. Se toimiikin ehkä paremmin jonkinlaisena tausta-ajatuksena. Polkuriippuvuutta voidaan kuitenkin käyttää myös kohdennetummin etenkin instituutioiden historian tutkimuksessa. Siinä on kyse kontingenteista tapahtumista, joista kriittisissä käännekohdissa seuraa tapahtumaketju tai institutionaalinen rakenne, joka määrittää vahvasti tulevia tapahtumia. Tämä saattaa kuulostaa deterministiseltä, mutta sitä se nimenomaan ei ole: kontingentit tapahtumat ovat sattumanvaraisia tapahtumia, ja kriittisillä käännekohdilla tarkoitetaan tienhaaroja, joissa olisi valittavissa monia eri suuntia. Kun päätös suunnasta on tehty, se kylläkin määrittää tulevia tapahtumia, mitä kutsutaan "itseään vahvistaviksi sekvensseiksi". Itseään vahvistavat sekvenssit muodostavat polkuriippuvuuden ytimen. Ne tekevät suunnan muuttamisesta myöhemmin erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta, mistä saattavat ajan saatossa olla seurauksena anakronistiset ja/tai tehottomat instituutiot.

Ahaa-elämyksillä mehustelua ja TV-vinkki

Uuuuh minkä ahaa-elämyksen sain äsken! Piti oikeastaan tulla nyt heti kirjoittamaan siitä, mutta ykköseltä alkaa todella mielenkiintoisen oloinen dokumentti, Perintönä köyhyys, joten olen hetken aikaa sen ääressä. Jos satut lukemaan tätä tekstiä JUURI NYT maanantaina 2.4.2012 kello 21.24, siirry ihmeessä tv:n eteen klo 21.30 tätä katsomaan. Tullee myös areenaan ja näytetään uusintana ykkösellä la 7.4. klo 12.30. Lisään Areena-linkin myöhemmin ja palaan myös kirjoittamaan oivalluksestani. Palaillaan pian!

– – –

No, ei tuo dokumentti valitettavasti mielestäni erityisen hyvä ollut. Aika ohut ja höttöinen, eikä sitä köyhyyden periytyvyydestä juurikaan tullut esille mitään. Tärkeä aihe, josta olisi voinut irrota paljon enemmän. Mutta laitetaan nyt se linkki, kun lupasin, muodostakoon kukin sitten oman mielipiteensä: Perintönä köyhyys @ YLE Areena

Tilastojen ja käsitteiden ihanuus ja kamaluus, tapaus ”köyhyys ja tuloerot”

Yliopisto-lehti julkaisi viime numerossaan erittäin hyvän jutun tuloeroista, Eurot ja erot. Artikkelissa avataan ansiokkaasti tuloerojen nykytilaa, historiaa ja syitä kehitykselle sekä ennen kaikkea mitä ne tuloerot ovat, mitä eivät ja miten ne toimivat. Suosittelen lämpimästi lukemaan artikkelin varsinkin, jos joku edellä luettelemistani asioista oli hepreaa.

En referoi artikkelia sen tarkemmin tässä, sillä se ei ole mitenkään mahdottoman pitkä. Tyydyn myös kehujen osalta toistamaan, että juttu oli hyvä – olisi tylsää ja mieletöntä alkaa luetella kaikkia hyviä kohtia. Annan arvosanaksi 9, ja avaan miksi ei kuitenkaan kymppiä napsahtanut:

a) Suurimmat setelit -kappaleessa olisi saatu alleviivata enemmän, että kyseessä on siis vain Tilastokeskuksen tuossa käyttämät käsitteet ja laskutavat. Se on toki hyvinkin järkevä, ellei jopa järkevin, tapa laskea ja havainnollistaa tuloeroja, mutta mielestäni tuosta kohdasta jää nyt käsitys, että tuo on universaali ja vakiintunut tapa laskea tuloeroja kaikkialla maailmassa. Se ei pidä paikkaansa, vaan tuloerot voidaan laskea käytettävissä olevien tulojen (ks. määritelmä 3) lisäksi myös bruttotuloista tai nettotuloista, ja yksikköinä voidaan käyttää kotitalouksien lisäksi myös yksilöitä. Tämä on erittäin tärkeää pitää mielessä, sillä jos valtio X:n tuloerotilastot on koostettu yksilöiden nettotuloista, ne eivät ole (kunnolla) vertailukelpoisia esimerkiksi Tilastokeskuksen Suomen-tilastojen kanssa, koska ne taas perustuvat kotitalouksien käytettävissä oleville tuloille. Näiden tilastojen vertailu 1:1 johtaisi huomattaviin vääristymiin.

Korjaus: Tilastokeskuksen laskutapa on yleisesti käytössä OECD:ssä, joten sen voi hyvinkin katsoa olevan universaali ja vakiintunut tapa. OECD:n tilastot ovat siis vertailukelpoisia keskenään, mutta suosittelen silti varmuuden vuoksi tarkistamaan tilastojensa lähteen ja laskutavan, jos aikoo itse tehdä tuloerojen vertailua eri lähteisiin pohjautuen.

b) Artikkelissa tyydytään toteamaan, että ”[t]uloerojen kasvu Suomessa johtuu nimenomaan ylimpien tulojen huimasta kasvusta. Erityisesti pääomaverotuksen alhaisuus ja vuonna 1993 laajennettu mahdollisuus muuttaa palkkatuloja pääomatuloiksi ovat lisänneet tuloeroja.” Ymmärrän, että tila on rajallinen eikä asiaan ole ollut mahdollisuutta paneutua sen tarkemmin, mutta suosittelen silti tutustumaan juttuun vähän syvemmin esimerkiksi Hesarin artikkelin (Suomi ykkönen tuloerojen kasvussa) tai TalSan artikkelin (Verouudistus selittää tuloerojen kasvun) avulla. Tämä ei nimittäin ole todellakaan mikään triviaali juttu. Jos minä olisin Suomen diktaattori, kaksi ensimmäistä tekoani olisi v. 1993 veroreformin peruminen ja pääomatulojen muuttaminen progressiiviseksi sekä sosiaaliturvajärjestelmän byrokratiahelvetin räjäytys ja sen korvaaminen perustulopohjaisella järjestelmällä. Ugh, olen puhunut (tästä asiasta).

c) Jutussa avataan hyvin ansiokkaasti esimerkiksi tuloerojen ja palkkaerojen eroa ja muutenkin valotetaan, mistä tulojen ja palkkojen vertailussa oikeastaan on kyse. Mutta sitten Köyhyys on toinen asia -kappaleessa yhtäkkiä puhutaan muitta mutkitta ”köyhyydestä” määrittelemättä lainkaan, mitä sillä tarkoitetaan. Ja vielä esitetään väittämiä, jotka ehdottomasti vaatisivat määrittelyn taustakseen, jotta aukeaisi mitä edes sanotaan. Tämä on jatkuva ärsytyksen aiheeni – köyhyys ei ole mikään yksiselitteinen käsite! Eikä nyt edes tarvitse ajautua mihinkään postmoderniin relativismiin ja pohtia syvällisesti sosiaalisten konstruktioiden merkitystä ja subjektien nomadisuutta, vaan köyhyydelle on olemassa erilaisia, vakiintuneita määritelmiä ja laskutapoja (ks. esim. kohta ”Köyhyyden määritelmät vaihtelevat”).

Jutun väittämät lyhyesti: tuloerot ovat eri asia kuin köyhyys ja niihin vaikuttavat eri asiat.

Jos köyhyydellä tarkoitetaan suhteellista köyhyyttä, kuten Suomen kaltaisessa valtiossa on järkevää olettaa, köyhyys ei ole lainkaan irrallaan tuloeroista. Tilastokeskuskin toteaa, että ”[s]uhteellinen köyhyys viittaa [...] tuloeroihin”.

Suhteellinen köyhyys lasketaan Suomessa mediaanituloista (yleensä käytettävissä olevista tuloista), ja tämä on se olennaisin ero – jos köyhyys laskettaisiin tulojen keskiarvosta, tuloerot ja köyhyysaste kertoisivat täysin samasta asiasta. (Jos mediaanin ja keskiarvon ero on hakusessa, lunttaa Wikipediasta.) Eli yksinkertaistettuna: jos ylin tuloprosentti tuplaa ansionsa, tuloerot kasvavat voimakkaasti, mutta suhteellinen köyhyys ei kasva, sillä mediaanituloihin tämä ero ei vaikuta. Tältä osin olen siis kyllä samaa mieltä artikkelin kanssa.

Esimerkit, joilla tätä eroa havainnollistetaan, ovat sen sijaan aika ihmeellisiä.

Työttömyyden kasvu 1990-luvulla ei aiheuttanut tuloerojen kasvua siksi, että työttömiksi jääneet saivat ansiosidonnaista päivärahaa. 1990-luvun laman aikana tuloerot jopa supistuivat.
[...]
Hallitus pyrkii tasaamaan tuloeroja nostamalla joitakin alimpia sosiaalietuuksia sekä kiristämällä pääomaverotusta.

Näissä esimerkeissä voitaisiin puhua sekä tuloeroista että köyhyydestä, joten niiden eron hahmottaminen on esimerkkien avulla aika haastavaa. 1990-luvulla tuloerot eivät tosiaan ampaisseet kattoon ennen kuin vasta vuosikymmenen lopussa kahdesta syystä: 1) veroreformi astui voimaan vasta 1993, eivätkä sen vaikutukset tietenkään näkyneet välittömästi, mutta vuosikymmenen lopussa kyllä, 2) kuten mainittu, työttömät saivat ansiosidonnaista, eivätkä heidän tulonsa siten romahtaneet niin pahasti kuin olisi voinut, jolloin myös kaula ylimpään tuloluokkaan pysyi maltillisempana. Verrattuna työllistettynä olemiseen keskiluokan tulotaso kuitenkin tipahti huomattavasti, mikä puolestaan laski mediaanituloja. Tällöin myös köyhyysraja laskee, jolloin köyhyyskin vähenee. 1990-luvulla siis sekä tuloerot että köyhyys pysyivät tilastoissa maltillisina tai jopa laskivat, vaikka tosiasiassa köyhien asema ei tokikaan parantunut miksikään.

Mitä tuloerojen tasaamiseen tulee, pääomaverotuksen kiristäminen toki olisi siihen toimiva keino. Mutta eikös alimpien sosiaalietuuksien nostaminen sekä pienennä tuloeroja että vähennä köyhyyttä?

Summa summarum: tuloerot ja köyhyys ovat kyllä eri asioita ja niihin vaikuttavat eri asiat, tämä selvä ja ymmärretty. Yliopiston jutun perusteella tämä ero ei kyllä varmaankaan auennut asiaan vähemmän vihkiytyneelle, koska käytetyt esimerkit havainnollistivat hyvin realistisesti, miten ne nimenomaan usein liittyvät samoihin ilmiöihin (vaikka vaikutusmekanismit ovatkin erit). Lisäksi molemmissa on se riski/ongelma, että tilastoja täytyy osata lukea, eivätkä tilastot välttämättä aina heijastele todellisuutta.

Huomautus: Jutun tämän osion ei ollutkaan tarkoitus kokonaisuudessaan käsitellä tuloerojen ja köyhyyden eroa, ks. Kyösti Niemelän (jutun kirjoittajan) kommentti alla. Mutta pieni köyhyysvalistushan on silti aina paikallaan :-)

Seminaari: Changing meanings of (un)employment 27.–28.2.

NordWel järjestää todella mielenkiintoisen oloisen seminaarin viikon kuluttua. Puhumassa on mm. Nils Edling, jonka artikkeli Limited Universalism: Unemployment Insurance in Northern Europe 1900–2000 teki minuun aikanaan valtavan vaikutuksen. Olin tuolloin ensimmäisen vuoden opiskelija ja kävin praktikumia "Hyvinvointivaltio, työ ja sukupuoli" – enpä osannut silloin vielä arvata, että juuri tuohon ne isoimmat kiinnostuksen kohteeni tulisivat tiivistymään. Edling kyseenalaisti työväenliikkeen osuutta (universalistisen) työttömyys- ja muun sosiaaliturvan kehityksessä Pohjoismaissa ja valotti muutenkin pohjoismaisen sosiaaliturvan historiaa. Ensimmäisen vuoden opiskelijana olin tietysti muutenkin (nykyistä enemmän) kujalla, mutta muistan olleeni tuosta nimenomaisesta artikkelista jotenkin perin pohjin järkyttynyt – kauniit kuvat hyvinvointivaltiosta (joita en edes ollut tiedostanut muodostaneeni) jos eivät nyt suorastaan romuttuneet, ainakin tahriintuivat pahemman kerran. Ja kas, enkös nyt olekin tutkimassa työväenliikkeen roolia sosiaaliturvan muotoutumisessa? Praktikumiakin btw veti Heidi Haggrén, joka nyttemmin toimii NordWelin koordinaattorina. Ympäri mennään, yhteen tullaan.

Mutta siis, vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta seminaarilta. Jos siis työttömyyden ja sen historian tutkiminen kiinnostavat, tyle tyle. Tässä vielä infoa:

Changing meanings of (un)employment
University of Helsinki, 27–28 February 2012
Venue: Forest House (Metsätalo), Unioninkatu 40, room 10

Open seminar on the making and defining of unemployment from a comparative historical perspective.

PROGRAMME

Monday 27 February, 13–17

13.00 Opening words

13.10 NOEL WHITESIDE (University of Warwick): The Historical Construction and Reconstruction of Unemployment – a Comparison

14.10 Coffee

14.30 NILS EDLING (Stockholm University): Creating National Labour Markets: The Public Labour Exchange 1890–1920

15.30 MATTI HANNIKAINEN (University of Helsinki): Unemployment and Labour Market Flexibility in the Great Depression. The Case of Construction Workers in Helsinki

Tuesday 28 February, 9–13

9.15 MIRJA ÖSTERBERG (University of Helsinki): Arguments by the Finnish Social Democrats concerning unemployment in the 1930s

10.15 Coffee

10.30 SAMI OUTINEN (University of Helsinki/Stockholm University): The Changing Concept of Unemployment in Finland in the Late 20th Century

11.30 PATRICK EMMENEGGER (University of Southern Denmark): The Politics of Job Security Regulations: From Drift to Layering on Job Security

12.30 Closing discussion

The workshop is open for public. However, for coffee please register to Heidi Haggrén, heidi.haggren[at]helsinki.fi, by 23rd February 2012.

Organiser: The Nordic Centre of Excellence NordWel (The Nordic Welfare State – Historical Foundations and Future Challenges).