Loppupiipahdus

En tiedä, lukeeko tätä blogia kukaan enää, mutta... No, minä olen täällä taas! Liki vuosi tässä ehti vierähtää edellisestä kirjoituksesta, ja kaikenlaista on tapahtunut. Tämän blogin kannalta relevanteinta lienee se, että päädyin kuin päädyinkin jatko-opintoihin, vaikka niin kovasti naamaani kurtistelinkin viime tammikuussa. Sinne tutkimuksen ja historian pariin se veri nyt vaan vetää niin mahdottomasti, vaikka tulevaisuus historiantutkijana todennäköisesti on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Mutta minkäs teet!

Lähitulevaisuus kuitenkin näyttää oikeinkin mainiolta, sillä sain vastikään tietää saaneeni väitöskirjaa varten apurahan Svenska Litteratursällskapenilta vuodelle 2014. Tammikuusta alkaen olen siis virallisesti apurahatutkija, hurjaa! En oikein ole vielä kunnolla edes sisäistänyt koko asiaa, hieman vaikea saada jakeluun, että tämä on nyt (ainakin näillä näkymin) ihan oikeasti toteutumassa. Pakko laittaa muutama huutomerkki, koska olen kyllä niin tajuttoman fiiliksissä: !!!!!!!!!

Väikkärini tämänhetkinen otsikko on Finnish Social Policy Organisations as Representatives of Knowledge and Expertise 1939–1969, mutta tutkimussuunnitelma on mennyt jo kahdesti aika perustavanlaatuiseen remonttiin, joten eiköhän tuo tuostakin ehdi vielä muuttua jokusen kerran. Ensimmäiset yritelmät olivat aika yläasteen yhteiskuntaopin essee -tasoa, mutta nyt kolmanteen versioon olen ihan kohtalaisen tyytyväinen, larppaan siinä mielestäni jo kohtalaisen hyvin henkilöä, jolla on esim. yhtään mitään hajua, mitä on tekemässä. Mikä siis ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Mutta sen selville ottaminen vasta kutkuttavaa onkin!

Monitieteisellä linjalla jatketaan: pääalat ovat poliittinen historia ja sosiaalipolitiikka, näkökulmana yllättäen tieto ja asiantuntijuus, ja teoria- ja menetelmäpuolella ajaudutaan poliittisen sosiologian ja politiikan tutkimuksen tontille (tiedon sosiologia, episteemiset yhteisöt, kehysanalyysi, sosiaalisten ongelmien sosiologia yms. mums.). Katsotaan vuoden kuluttua, pitääkö tästä enää ~mikään paikkansa. En vielä edes tiedä, millä kielellä aion koko teoksen kirjoittaa. Eiköhän sekin tässä vielä selviä, otaksuisin.

Mutta näillä sanoilla lopettelen nyt tätä blogia ihan virallisesti, ja kiitän ja kumarran teitä jotka olette tätä seuranneet! Kiinnostaisi muuten tietää, keitä te lukijat olette ja mitä kautta olette tänne blogiin päätyneet? Yllättävän paljon kävijöitä ainakin on Yhdysvalloista!

Lopuksi muutama nippelitieto blogista: Ylivoimaisesti suosituimmat tekstit ovat Historiasta ja todellisuudesta – minun todellisuudessani sekä Saako historian kanssa jossitella? Varsinkin ensiksi mainitun kävijävirran lähde kiinnostaisi, onkohan tuohon linkitetty jossain (ja miksi?)?

Tänne on myös päädytty kertakaikkisen hienoilla hakusanoilla. Parhaimmistoon lukeutuvat ”huono gradu läpi”, ”gradun palautus pelottaa”, ”huonoin gradu”, ”turha gradu”, ”en jaksanut edes tarkistaa graduani”, ”gradu epäily”, ”kuinka työläs gradu oikeasti on”. Motivoivaa, sano!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Laittelen varmasti pystyyn uuden blogin jatko-opintoja varten ja laitan tänne sitten osoitteen. Siihen saakka kiitos ja näkemiin!

Arkistojen aarteita, osa 4

Tajusin juuri, että mulla on vielä vähän blogissa julkaisemattomia arkistojen aarteita!

Tämänkertainen olikin melkoinen helmi. Meinasi kyllä päästä ilolirkka housuun, kun SDP:n vuoden 1937 eduskuntaryhmän pöytäkirjoista löytyi kirje legendaariselta Matti Klemettilältä. Kirje (ja Wikipedia-artikkeli, jos ei hahmo ole tuttu) puhunee puolestaan. (Alleviivaukset kuten kirjeessä, ilmeisesti SDP:n eduskuntaryhmässä tehtyjä.)

”Tasavallan presidentinvaalin Sosialidemokraattinen Valitsijamiesryhmä. Helsinki.

Pyydän kunnioittavimmin saattaa Arvoisan Valitsijamiesryhmän tietoon, että minä allekirjoittanut Klemettilä olen halukas asettumaan tasavallan presidenttiehdokkaaksi maanantaina 15/2 tapahtuvassa presidentinvaalissa.
    Olen suomalainen vasemmistoporvarillinen, lähellä sosiaalidemokratiaa ja ymmärtäväisellä kannalla myös maamme ruotsalaista väestöä kohtaan. Tästä syystä olen saavuttanut huomiota kaikissa puolueissa ja laajat kansankerrokset ovat valmiita kannattamaan minun presidenttiehdokkuuttani. Erikoisesti voin odottaa kannatusta työväestön ja ruotsalaisten taholta. Olen aina osoittanut suurissa pääkysymyksissä laajanäköistä valtiomieskykyä, mikä kuitenkin nyt vasta tasavallan presidentiksi noustuani, jos valituksi tulisin, pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
    Toivon, että Arvoisa Sosialidemokraattinen Valitsijamiesryhmä ottaisi tarjoutumiseni suosiollisesti huomioon ja päättäisi huomisessa presidentinvaalissa äänestää minua. Tasavallan presidenttinä uskoisin varmasti tulevani olemaan hyödyksi kaikelle kansalle ja kunniaksi koko Suomen maalle.

Korkeimmalla Kunnioituksella
Matti Klemettilä

Kirkkonummi, (Helsinki),
14 p. helmikuuta 1937.”

Pöytäkirjan merkintä aiheesta: ”Puheenjohtaja ilmoitti, että Matti Klemettilä on lähettänyt valitsijamiesryhmällemme kirjelmän, lukien samalla siitä eräitä kohtia. […] Kirjelmä herätti naurua, eikä antanut aihetta enempään.”

Arkistojen aarteita, osa 3

Noniin, arkistojen aarteiden aika taas!

Tällä kertaa ajattelin poimia esille joitakin helmiä eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista. Ne ovat nimittäin olleet välistä sangen huvittavaa luettavaa (no, ainakin mun mielestä), kun ennen wanhaan mentiin melkeinpä suoran vittuilun asteelle tai käytettiin muuten vaan teatraalisia puheenvuoroja.

Esimerkiksi kokoomuksen edustaja Edwin Linkomies, sittemmin pääministeri, sivalteli oikealle ja vasemmalle vuoden 1937 kansaneläkelain käsittelyissä:

”Ed. Sillanpään [SDP] lausunnon johdosta haluaisin kaikella kohteliaisuudella sanoa, että se oli hyvin kauniisti sopusoinnussa vanhojen sosialististen periaatteiden kanssa. Sosialistisen kannan mukaisesti ei varsinkaan oikeistoporvaria saa koskaan kiittää siitä, mitä hän antaa, vaan häneltä pitää vaatia vielä enemmän.”

”Ed. Sergelius [Ruotsalainen vasemmisto/RKP] ei osoittautunut, tehdessään äsken erään huimaavan muutosehdotuksen, miksikään kansaneläkelain erikoistuntijaksi. Vielä vähemmän hän osoittautui latinankielen taitoiseksi esittäessään muka minun noudattamani ohjeena ’iurare in verba magistri’. ’Iurare’, hyvä edustaja Sergelius, ei merkitse ’tuomita’, vaan se merkitsee ’vannoa’. Se ei merkitse ’döma’ vaan ’svära’. Toivottavasti ed. Sergelius tämän jälkeen muistaa, mitä merkitsee ’iurare in verba magistri’.”

”Minä myönnän, että ed. Kaakisen [ML] väitteitä ei oikeastaan voi kumota, sillä ne eivät ole väitteitä, vaan fraaseja.”

Vuoden 1956 kansaneläkeuudistuksen käsittelyssä sosiaalidemokraatit alkoivat turhautua asian käsittelyn hitauteen ja sanoutuivat sen osalta irti vastuusta: ”[S]iitä eivät ainakaan sosiaalidemokraatit ole vastuussa, niin että moni vanhus ehti mennä todelliseen ’maalaisliittoon’, ennen kuin on minkäänlaisia korotuksia päässyt nauttimaan.”

Uudistus saatiin kuin saatiikin toteutettua, mutta lopputulos ei tyydyttänyt kaikkia: ”Kun nyt katselee sitä tulosta, johon kansaneläkelain uudistuksessa on päästy, tulee pakostakin mieleen vanha klassillinen lausuma: ’Vuoret järisivät synnytystuskissaan ja syntyi pieni hiiri’ – valitettavasti lisäksi hiukan epämuotoinen hiiri.”

Vuoden 1963 sairausvakuutuslakia käsitellessä maalaisliiton edustaja osoitti jo niin postmodernia otetta, että queer-feministitkin olisivat olleet tyytyväisiä: ”Yksi kohta, lain 21 §, minua on erikoisesti kiinnostanut. Siellä puhutaan ’naispuolisesta synnyttäjästä’. Minusta tämä on ennenaikainen sanontatapa, sillä näkymät eivät tällä hetkellä vielä osoita sitä, että vanha sanonta ’kun kovalle ottaa, niin koiraskin poikii’ voisi toteutua. Hallituksen lienee kuitenkin syytä tarkkaan seurata tilannetta, ja jos tilanne muuttuu sellaiseksi, että lain tämä kohta on korjattava, se pitäisi viipymättä tehdä, sillä ei pitäisi enää nostattaa vanhoja sukupuolten välisiä taisteluja.”

Ilmoittautuminen pro gradu -tutkielman jättöön, Muu opetustapahtuma               10.12.12
Ilmoittautuminen lisätty

*hyperventiloimis*

Arkistojen aarteita, osa 2

Jos joku on yhä sitä mieltä, että historia on kuivaa ja tylsää, yritän vielä kääntää tällaisen ruojan päätä poimimalla muutamia helmiä arkistoista tai muualta gradunteon varrelta. (Facebookissa jo julkaisemiani, sori FB-kamut.)

Voin ihan kaikelle kansalle julistaa, että Suomen historian kaksi inhokkihahmoani ovat 1) Kekkonen 2) Mannerheim. Tämä tosin ei tule yllätyksenä kenellekään, joka minua vähänkään tuntee ja/tai on lukuisia Kekkos-ragejani kuunnellut. Seurassani ei kannata mainita noottikriisiä eikä Zavidovon vuotoa, koska tällöin on suurena vaarana, että alan hallitsemattomasti purkaa suureen ääneen pohjatonta Kekkos-antipatiaani.

Toisaalta täytyy kyllä myöntää, että oli ihan kutkuttavaa lukea eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ”reaaliaikaisesti” noottikriisin etenemistä ja sen ihmettelyä. Tai eihän se tietenkään noottikriisin nimellä silloin kulkenut, vaan puhuttiin yksinkertaisesti ”Neuvostoliiton nootista”. Ainakin jo tuolloin SDP:ssä asiaan suhtauduttiin melkoisella epäilyksellä. Mutta nyt kyllä painan jarrua, etten pääse vauhtiin. Asiaan!

Vahingoniloinen sieluni on hykerrellyt, kun tässä matkan varrella on noussut esille joitakin Kekkosta vähemmän imartelevia otteita. Tai muuten vaan Kekkoseen liittyviä huvittavia juttuja. Omistan tämän postauksen niille! (Mannerheimilta olen luojan kiitos välttynyt.)

Disclaimer (taas): olen irrottanut osan näistä helmistä aivan röyhkeästi kontekstistaan, koska huumori. Osa on ihan minusta riippumatonta tahatonta komiikkaa.

SDP:n eduskuntaryhmän vuoden 1953 pöytäkirjojen liitteenä löytyi hurmaavan teatraalinen muistio. ”Itse teossa vain muutamat härkäpäisimmät työnantajain edustajat sekä tri Kekkosen sisärengas maalaisliitossa enää roikkuvat kiinni siinä narussa, joka oli tarkoitettu sosialidemokraattien poliittiseksi hirttosilmukaksi, mutta joka nyt on lahoamassa käyttökelvottomaksi narunpätkäksi hallituspuolueille siihen lauttaan, joka voisi kuljettaa heidät haaksirikkoutuneesta K-laivasta mantereelle.”

Ennen vanhaan presidentinvaalitkin oli mielenkiintoisempia! Jyrki Smolander kirjoittaa, että vuoden 1956 presidentinvaaleissa kokoomuksella oli oma Kekkosen vastainen propagandakampanja, jonka mukaan Kekkonen tuli esittää ”juopottelevana hotellitappelijana, kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona ja hysteerisenä pyrkyrinä.” (Lihavointi kirjoittajan.)

Lempparini on kuitenkin tämä ote SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjoista marraskuulta 1955: ”Pääministeri Kekkosen kanssa asiasta keskusteltuamme hän kuitenkin ilmoitti, että maalaisliittoa ei kiinnosta asioiden kulku eduskunnassa.” Kekkonen, tuo Suomen tasavallan suurmies ja demokratian airut <3

Näitä helmiä riittää vielä, mutta jääkööt seuraavaan kertaan. Omistinhan tämän postauksen suuresti ihailemalleni UKK:lle.

Arkistojen aarteita, osa 1

Kuten tuossa edellisessä postauksessa mainitsin, arkistojen uumenista (ja joskus ihan tutkimuskirjallisuudesta) on kyllä löytynyt aivan mahtavia ylläreitä, jotka eivät aina suoranaisesti liity graduun. Toistaiseksi olen kirjoitellut niistä lähinnä Facebookiin, mutta ajattelin laittaa niitä tänne blogiinkin.

Disclaimer: olen irrottanut osan näistä helmistä aivan röyhkeästi kontekstistaan, koska huumori. Osa on ihan minusta riippumatonta tahatonta komiikkaa.

Ote vuoden 1936 valtiopäivien asialistasta: "Vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus: – Ks. Väkijuomat"

Olli Kangas (muistaakseni, pitää vielä tarkistaa tämä) kirjoittaa Suomen eläkepolitiikan historiasta: ”Periaatteessa Suomen eläkepolitiikan historia on hyvin pitkä [...] – ättestupa, jossa vanhukset syöstiin alas kalliojyrkänteeltä, oli ikiaikainen pohjoismainen keksintö.”

Vuonna 1929 maalaisliiton eduskuntaryhmän asialistalta löytyi tärkeä aihe: ”Kysymys hallitukselle: onko ooppera joutunut juutalaisten käsiin”

Nykyään kohkataan kovasti SOK:n saatanuudesta. SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjat paljastavat, että jotkin asiat säilyvät muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen (käsittelyssä osuuskuntien verohelpotukset): ”[J]os olisi kyseessä yksinomaan edistysmielinen osuuskauppaliike, voitaisiin laajennetut verohelpoitukset myöntää, mutta kun helpoituksista suurin hyöty lankeaisi n.s. S.O.K:laisille liikkeille ja muille kapitalistien omistamille laitoksille, vieläpä senkautta kävisi mahdolliseksi keinotekoinen verojen kiertäminen, on suurempaa verohelpoitusta vastustettava.”

Sen sijaan nykypäivän poliitikot voisivat kyllä välillä ottaa mallia entisaikojen kollegoidensa harkitsevuudesta. Vuonna 1927, jolloin Väinö Tannerin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus oli vallassa, kirjattiin SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjaan: ”Seppälä ilmoitti, että hän oli vastustanut hallitukseen menemistä tyhmyyksien pelossa.” Pätevä pelko, sano.

Näitä riittää vielä, mutta jääkööt nyt vielä ensi kertaan.

Loppu lähestyy, iik ja jee!

Eipä mulla oikeastaan muuta kuin että a) vimma jatkuu ja gradu etenee vauhdilla b) vitsi tämä loppuvaihe on kyllä maailman siisteintä c) yhyy kohtahan tää on jo ohi!

Viimeiset pari viikkoa on kyllä mennyt aikamoista tahtia, mutta mikäs siinä kun kerran vauhtiin pääsee. Salapoliisimoodi on vieläkin päällä ja huh, miten tyydyttävää se onkin. Jotenkin vaan niin uskomattoman siistiä, kun jatkuvalla syötöllä tulee ahaa-elämyksiä, kun tajuaa jotain josta ei ollut ihan varma, tai kun hoksaa miten tekstiä kannattaa rakentaa niin, että teemat ja kronologia eivät mene aivan sekaisin ja ettei lukija putoa kärryiltä. Tässä vaiheessa voi jo alkaa koostaa muistiinpanoista valmista tekstiä, ja aika paljon sitä onkin jo tehtynä!

Enpä olisi vielä muutama viikko sitten uskonut, että tosiaan pysyn aikataulussani, mutta kyllä tästä nyt näyttäisi tulevan gradu ensi tai sitä seuraavalla viikolla! Olen kyllä poikennut alkuperäisestä työjärjestyksestä ihan täysin ja tehnyt vähän kaikkea (materiaalin läpi käymistä/muistiinpanojen kirjoittamista, rakenteen miettimistä ja valmiin tekstin kirjoitusta) limittäin ja lomittain ja samanaikaisesti, mutta näköjään se toimii näinkin. Poikkesin myös alkuperäisestä suunnitelmasta käyttää aineistonani eduskuntaryhmien pöytäkirjoja, mutta minulla on jo niin älyttömästi materiaalia (ja tekstiä), etten tiedä onko enää mielekästä haalia vieläkin enemmän aineistoa. No, saa nähdä mitä professori on mieltä. Jos puoluematskut osoittautuvat ihan välttämättömiksi, voin uhrata niihin muutaman päivän vielä elokuussa.

Mutta voi jestas että tämä on kivaa ♥

”Idiootit pitävät yllä järjestystä, nero hallitsee kaaoksen”

Mihinköhän minä sitten sijoitun, kun ei tätä järjestykseksi voi kutsua, mutta en kyllä tätä kaaosta järin sulavasti hallitsekaan?

(Tuopissa on ihan vaan vettä, tuopin takana elämän eliksiiri: energiajuoma. Pöydällä myös astmapiippu, tuo kirjoittajan arvokkain apuväline.)

Enemmän täysii!

Uhhuh, johan tässä alkaa mielenterveyttään epäillä, kun yhdestä gradusta irtoaa tämänasteista tunnevuoristorataa.

Vielä viime viikonloppuna tunnelma oli sanalla sanoen epätoivoinen mahdottoman tuntuisen materiaalimäärän alla – kyseenalaistin aikatauluni aivan toivottomana. Tuntui, että kaikkea on mahdoton käydä läpi saati kirjoittaa valmiiksi tekstiksi asettamissani raameissa. Vaihtoehtoina näyttäytyi joko puolivillaisesti tekeminen tai projektin pitkittäminen, jotka molemmat tuntuivat todella nöyryyttäviltä skenaarioilta. Inhoan tehdä (itselleni merkityksellisiä) asioita huonosti! "Mikset ole ottanut itseäsi niskasta kiinni ja tehnyt enemmän" -morkkis oli päällä ja pahasti.

Sitten se tuli: kaivattu vimma! Olinkin ihmetellyt, missä se oikein viipyy, mutta viimein se iski. Aivan mieletön draivi, jonka voimin jaksaa keskittyä tuntikaupalla, yöunienkin kustannuksella. Tieteellinen kirjoittaminen ei varmaan yleisesti ole se ensimmäinen asia, joka lasketaan luovaksi tekemiseksi, mutta minulle se selvästikin on luovuuden muoto. Saan aivan selkeästi inspiraation ja ahaa-elämyksiä tulee yksi toisensa perään. Tämä on vähän kuin salapoliisityötä: palapelin kokoamista ja jälkien seuraamista, ja pikkuhiljaa alkaa tajuta laajempia kokonaisuuksia ja syy-yhteyksiä. Ja mitä enemmän hoksaa, sen enemmän palaa halusta jatkaa. Aah!

Vaikka aiheen sinänsä pitäisikin olla minulle jo varsin tuttu, olen nyt vasta pikkuhiljaa alkanut hahmottaa ihan sellaisia asioita kuin missä järjestyksessä mikäkin on tapahtunut – ja sitä kautta miten asiat ovat vaikuttaneet toisiinsa. Osaltaan aikajärjestyksen tajuamista on vaikeuttanut se, että esim. lainsäätämisprosessi on ollut eri kuin nykyään, osaltaan se, etten ole tiennyt, mistä ja missä järjestyksessä etsiä tietoa. Paikoin myös aiempi tutkimus on ollut virheellistä tai epäselvää, mikä ei ainakaan ole helpottanut asiaa, mutta toisaalta tekee omasta tekeleestäni yhä perustellumman. Myös minulle täysin uutta, hypoteesejani vahvistavaa tietoa on paljastunut, mikä innostaa vielä lisää.

Nyt kun palaset loksahtelevat vähitellen paikalleen, alan myös saada takaisin hiukan menettämääni itsevarmuutta siitä, että olen oikeasti vastaamassa johonkin tolkulliseen kysymykseen ja että pystyn myös argumentoimaan vastaukseni. Hetken aikaa minulla nimittäin oli sellainen olo, että vain toisinnan toisten jo tekemiä tutkimuksia ja/tai en ylipäätään taida onnettomana keltanokkana tietää tuon taivaallista, mitä olen tekemässä. On toki täysin mahdollista, että tulen täältä pilvilinnoistani rytinällä alas, mutta ainakin toistaiseksi fiilis on lois-ta-va, ja pidän siitä vielä hetken kiinni :)

On myös ihan mielenkiintoista huomata, etten ole edennyt yhtään suunnittelemieni työvaiheiden mukaan. Yleensä olen aika järjestelmällinen, mutta nyt olen tehnyt vähän kaikkea samanaikaisesti, joten toisaalla olen aikataulusta jäljessä, toisaalla edessä. No, pääasia että homma etenee ja fiilis on hyvä!

Ahaa-elämyksillä mehustelua ja TV-vinkki

Uuuuh minkä ahaa-elämyksen sain äsken! Piti oikeastaan tulla nyt heti kirjoittamaan siitä, mutta ykköseltä alkaa todella mielenkiintoisen oloinen dokumentti, Perintönä köyhyys, joten olen hetken aikaa sen ääressä. Jos satut lukemaan tätä tekstiä JUURI NYT maanantaina 2.4.2012 kello 21.24, siirry ihmeessä tv:n eteen klo 21.30 tätä katsomaan. Tullee myös areenaan ja näytetään uusintana ykkösellä la 7.4. klo 12.30. Lisään Areena-linkin myöhemmin ja palaan myös kirjoittamaan oivalluksestani. Palaillaan pian!

– – –

No, ei tuo dokumentti valitettavasti mielestäni erityisen hyvä ollut. Aika ohut ja höttöinen, eikä sitä köyhyyden periytyvyydestä juurikaan tullut esille mitään. Tärkeä aihe, josta olisi voinut irrota paljon enemmän. Mutta laitetaan nyt se linkki, kun lupasin, muodostakoon kukin sitten oman mielipiteensä: Perintönä köyhyys @ YLE Areena

Historiasta ja todellisuudesta – minun todellisuudessani

Omaa historioitsijan identiteettiäni (?) pohtiessani ja muodostaessani olen miettinyt, mikä minua oikeastaan historiassa kiehtoo. Olen päätynyt huomaamaan, että asia palautuu aikoihin jo kauan ennen kuin osasin edes arvata, että päädyn/hakeudun historia-alalle. Olen ollut (valtio-opin lehtori Kari Paakkunaisen sanavarastoon kajotakseni) fascinoitunut todellisuuden konseptista jo lukiossa, ja se on osaltaan johdattanut minut alalle, joka ei oikeastaan muuta käsittelekään.

Tämä pohdinta on oikeastaan jatkumoa aiemmalle tekstille historioitsijan liikkumavarasta. Ko. tekstissä mainitun lisäksi historioitsijan tulee myös tiedostaa oma sosiokulttuurinen ympäristönsä ja sen sisään rakennetut ja annettuna otetut merkitykset, jotka saattavat erota merkittävästikin aiempien aikojen merkityksistä. Vaikkei puhutakaan itsensä sammuttamisesta, tämä oman ympäristönsä ja omien lähtökohtiensa tiedostaminen pitää sisällään myös eräänlaisen pyrkimyksen osata tiedostamisen kautta irtautua niistä ja pyrkimyksen ymmärtää toisia, historiallisia ympäristöjä. Viittasin aiemmin Jorma Kalelan analogiaan vieraasta kulttuurista, kun historioitsijan tulee "unohtaa" jotakin mennyttä tapahtumaa tai ajankohtaa seuranneet tapahtumat, vaikka todellisuudessa tietääkin ne. Sen lisäksi vieraan kulttuurin lähestymistapaan kuuluu myös sosiokulttuurinen tietoisuus.

Markku Hyrkkänen puolestaan pohtii aihetta maailmankuvan ja maailmankatsomuksen teoretisoinnin kautta teoksessa Aatehistorian mieli. (On muuten todella hyvä ja mielenkiintoinen kirja, suosittelen lämpimästi.) Maailmankuvaan kuuluu sekä reflektoituja että reflektoimattomia oletuksia ja katsomuksia maailmasta. "Maailmankuvat sisältävät toisin sanoen sekä 'vaieten omaksuttuja yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja käsitteellisiä edellytyksiä' että tietoista 'pyrkimystä todellisuusnäkemysten systematisointiin'." (s. 105) "Miten sitten maailmankatsomus 'mahtuu' tähän maailmankuvan määrittelyyn? [Juha] Manninen määritteli vuonna 1977 maailmankatsomuksen eräänlaiseksi henkiseksi toiminnaksi, maailmankuvan reflektoiduksi ulottuvuudeksi. Maailmankatsomus edellyttää luojiltaan ja omaksujiltaan 'poikkeuksellista henkistä aktiivisuutta, pyrkimystä todellisuusnäkemysten systematisointiin'. Kun ihminen pohtii systemaattisesti ja tietoisesti maailmankuvaansa kuuluvia 'todellisuusnäkemyksiä', on tuloksena maailmankatsomus." (s. 109)

Oli hykerryttävää lukea Hyrkkäsen teosta, jossa hän kirjoittaa oikeastaan hyvin pitkälti omia, jo vuosia sitten alkaneita pohdintojani. Maailmankuvan ja maailmankatsomuksen käsitteiden sijasta olen kylläkin käyttänyt sanaa todellisuus. Jokaisella ihmisellä on oma todellisuutensa, sekä henkilökohtaisesti että omassa sosiokulttuurisessa ympäristössään. Minua itseäni kiehtoo historiassa pyrkimys ymmärtämiseen: haluan ymmärtää, miksi asiat ovat tapahtuneet kuten ovat; haluan ymmärtää muita todellisuuksia. Oman ja muiden todellisuuksien ymmärtämisessä on kuitenkin eräs perustavanlaatuinen ero ja rajoite, jonka puolivahingossa onnistuin pukemaan sanoiksi erään Berliinin yössä käydyn keskustelun aikana. (Kiitos Joel :)

Tämä ero on rationaalisuus/emotionaalisuus. Omaa todellisuuttaan ei koskaan tule ymmärtämään aidon rationaalisesti: laajassa kontekstissa ja analyyttisesti, kaikkia kausaliteetteja havainnoiden. Oma todellisuutemme on meille liian läsnä, se on liian iso osa meitä ja me olemme liian iso osa sitä, jotta osaisimme arvioida sitä kauempaa – niin, kuin vierasta kulttuuria. Muita todellisuuksia, menneitä tai toisaalla olevia, puolestaan voimme yrittää ymmärtää rationaalisen tarkkailun ja analyysin kautta, mutta meille on täysin mahdotonta koskaan ymmärtää niitä emotionaalisella tasolla. Muut todellisuudet ovat meille määritelmällisesti vieraita, joten me emme mitenkään voi uskoa ja kokea niitä. Nykypäivän vieraita kulttuureja ehkä voimmekin kokea, mutta nekin kokemukset syntyvät meidän omassa todellisuudessamme. Muut todellisuudet ovat meille uskomuksia, eivät emotionaalisella tasolla totta, eikä muulle kuin omalle emotionaaliselle tasolle tule koskaan olemaan pääsyä. Tämä oli minulle sekä sydämeni särkevä että uskomattoman vapauttava huomio.

Minulle historia on loputtoman laaja kirjo todellisuuskertomuksia. Voiko kiehtovampaa ollakaan?

Kovin epäselvä pläkki

Olen muuten vielä hyvin ymmälläni pläkki-asiasta, jota ihmettelin aiemmassa postauksessani. Pläkki tarkoitti ennen wanhaan mustetta (ruots. bläck). Mutta ei tässä vielä kaikki, Wikipedia tietää kertoa: "Läkkipelti eli pläkkipelti on 0,1–2,5 mm paksu tina-lyijyseoksella päällystetty peltilevy."

Kumpaankohan sanonta "selvä kuin pläkki" liittyy? Ja mitä "selvä" tässä yhteydessä tarkalleen tarkoittaa? Putipuhdastako, eli pelti kelpaa vaikka peilailuun – vai viitataanko tällä nyt "mustaa valkoisella" -henkiseen selvyyteen?

Jaahs, no nyt sitten löysin jutun, jonka mukaan sanonta saattaa tulla Vähästäkyröstä. "Joka kulmalla tehtiin pläkkisepän työtä ja kuka tahansa saattoi oppia vähän taontaa katsellessaan, kirjoittaa paikallishistoriikin kokoaja Pertti Gylldén (1983) vähäkyröläisestä pläkkyriperinteestä. Mahdollisesti tästä tuleekin sanonta selvä kuin pläkki."

Voisiko joku kielitieteiljä tai muu viisas päästää minut ahdingostani?

Misc

Saattaa btw myös olla, että kirjoittelen jotain omia ajatuksiani ajankohtaisista sosiaalipoliittisista, historiaa koskevista tms. yhteiskunnallisista teemoista, mutta katsotaan minkälaiseksi tämä blogi lopunkaiken muodostuu. Vai lopahtaako jo ennen kuin on lähtenyt käyntiinkään :D

Em. aihepiireihin liittyvää blogi/linkkilistaa ainakin aion haalia ihan itseänikin varten, toivottavasti siitä on jollekulle muullekin jotain iloa ja hyötyä. Tännekin päin saa oikein mieluusti antaa linkkivinkkejä!