Uusi blogi

Lupasin ilmottaa, kun saan uuden blogin pystyyn. Jos minä olisin maailman diktaattori sijaitsee täällä. Tämä blogi siis hiljenee nyt ihan täysin totaalisen lopullisesti.

Loppupiipahdus

En tiedä, lukeeko tätä blogia kukaan enää, mutta... No, minä olen täällä taas! Liki vuosi tässä ehti vierähtää edellisestä kirjoituksesta, ja kaikenlaista on tapahtunut. Tämän blogin kannalta relevanteinta lienee se, että päädyin kuin päädyinkin jatko-opintoihin, vaikka niin kovasti naamaani kurtistelinkin viime tammikuussa. Sinne tutkimuksen ja historian pariin se veri nyt vaan vetää niin mahdottomasti, vaikka tulevaisuus historiantutkijana todennäköisesti on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Mutta minkäs teet!

Lähitulevaisuus kuitenkin näyttää oikeinkin mainiolta, sillä sain vastikään tietää saaneeni väitöskirjaa varten apurahan Svenska Litteratursällskapenilta vuodelle 2014. Tammikuusta alkaen olen siis virallisesti apurahatutkija, hurjaa! En oikein ole vielä kunnolla edes sisäistänyt koko asiaa, hieman vaikea saada jakeluun, että tämä on nyt (ainakin näillä näkymin) ihan oikeasti toteutumassa. Pakko laittaa muutama huutomerkki, koska olen kyllä niin tajuttoman fiiliksissä: !!!!!!!!!

Väikkärini tämänhetkinen otsikko on Finnish Social Policy Organisations as Representatives of Knowledge and Expertise 1939–1969, mutta tutkimussuunnitelma on mennyt jo kahdesti aika perustavanlaatuiseen remonttiin, joten eiköhän tuo tuostakin ehdi vielä muuttua jokusen kerran. Ensimmäiset yritelmät olivat aika yläasteen yhteiskuntaopin essee -tasoa, mutta nyt kolmanteen versioon olen ihan kohtalaisen tyytyväinen, larppaan siinä mielestäni jo kohtalaisen hyvin henkilöä, jolla on esim. yhtään mitään hajua, mitä on tekemässä. Mikä siis ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Mutta sen selville ottaminen vasta kutkuttavaa onkin!

Monitieteisellä linjalla jatketaan: pääalat ovat poliittinen historia ja sosiaalipolitiikka, näkökulmana yllättäen tieto ja asiantuntijuus, ja teoria- ja menetelmäpuolella ajaudutaan poliittisen sosiologian ja politiikan tutkimuksen tontille (tiedon sosiologia, episteemiset yhteisöt, kehysanalyysi, sosiaalisten ongelmien sosiologia yms. mums.). Katsotaan vuoden kuluttua, pitääkö tästä enää ~mikään paikkansa. En vielä edes tiedä, millä kielellä aion koko teoksen kirjoittaa. Eiköhän sekin tässä vielä selviä, otaksuisin.

Mutta näillä sanoilla lopettelen nyt tätä blogia ihan virallisesti, ja kiitän ja kumarran teitä jotka olette tätä seuranneet! Kiinnostaisi muuten tietää, keitä te lukijat olette ja mitä kautta olette tänne blogiin päätyneet? Yllättävän paljon kävijöitä ainakin on Yhdysvalloista!

Lopuksi muutama nippelitieto blogista: Ylivoimaisesti suosituimmat tekstit ovat Historiasta ja todellisuudesta – minun todellisuudessani sekä Saako historian kanssa jossitella? Varsinkin ensiksi mainitun kävijävirran lähde kiinnostaisi, onkohan tuohon linkitetty jossain (ja miksi?)?

Tänne on myös päädytty kertakaikkisen hienoilla hakusanoilla. Parhaimmistoon lukeutuvat ”huono gradu läpi”, ”gradun palautus pelottaa”, ”huonoin gradu”, ”turha gradu”, ”en jaksanut edes tarkistaa graduani”, ”gradu epäily”, ”kuinka työläs gradu oikeasti on”. Motivoivaa, sano!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Laittelen varmasti pystyyn uuden blogin jatko-opintoja varten ja laitan tänne sitten osoitteen. Siihen saakka kiitos ja näkemiin!

Arkistojen aarteita, osa 4

Tajusin juuri, että mulla on vielä vähän blogissa julkaisemattomia arkistojen aarteita!

Tämänkertainen olikin melkoinen helmi. Meinasi kyllä päästä ilolirkka housuun, kun SDP:n vuoden 1937 eduskuntaryhmän pöytäkirjoista löytyi kirje legendaariselta Matti Klemettilältä. Kirje (ja Wikipedia-artikkeli, jos ei hahmo ole tuttu) puhunee puolestaan. (Alleviivaukset kuten kirjeessä, ilmeisesti SDP:n eduskuntaryhmässä tehtyjä.)

”Tasavallan presidentinvaalin Sosialidemokraattinen Valitsijamiesryhmä. Helsinki.

Pyydän kunnioittavimmin saattaa Arvoisan Valitsijamiesryhmän tietoon, että minä allekirjoittanut Klemettilä olen halukas asettumaan tasavallan presidenttiehdokkaaksi maanantaina 15/2 tapahtuvassa presidentinvaalissa.
    Olen suomalainen vasemmistoporvarillinen, lähellä sosiaalidemokratiaa ja ymmärtäväisellä kannalla myös maamme ruotsalaista väestöä kohtaan. Tästä syystä olen saavuttanut huomiota kaikissa puolueissa ja laajat kansankerrokset ovat valmiita kannattamaan minun presidenttiehdokkuuttani. Erikoisesti voin odottaa kannatusta työväestön ja ruotsalaisten taholta. Olen aina osoittanut suurissa pääkysymyksissä laajanäköistä valtiomieskykyä, mikä kuitenkin nyt vasta tasavallan presidentiksi noustuani, jos valituksi tulisin, pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
    Toivon, että Arvoisa Sosialidemokraattinen Valitsijamiesryhmä ottaisi tarjoutumiseni suosiollisesti huomioon ja päättäisi huomisessa presidentinvaalissa äänestää minua. Tasavallan presidenttinä uskoisin varmasti tulevani olemaan hyödyksi kaikelle kansalle ja kunniaksi koko Suomen maalle.

Korkeimmalla Kunnioituksella
Matti Klemettilä

Kirkkonummi, (Helsinki),
14 p. helmikuuta 1937.”

Pöytäkirjan merkintä aiheesta: ”Puheenjohtaja ilmoitti, että Matti Klemettilä on lähettänyt valitsijamiesryhmällemme kirjelmän, lukien samalla siitä eräitä kohtia. […] Kirjelmä herätti naurua, eikä antanut aihetta enempään.”

Pee niinkuin perustulo!

Perustulo on taas tapetilla! Sekös riemastuttaa allekirjoittanutta, joka on jokseenkin vankkumaton perustulon kannattaja. 1.2. aletaan kerätä nimiä perustulo-kansalaisaloitteeseen. Aloitteessa on omat puutteensa, mutta aion kyllä itse allekirjoittaa.

Olli Kärkkäinen julkaisi blogissaan analyysin perustulon vaikutuksista. Kärkkäisen ydinargumentti on, etteivät byrokratia tai kannustinloukut häviä perustulon myötä, sillä perustulon rinnalle jätettävät etuudet pitävät huolen niiden säilymisestä. Kärkkäinen on aivan oikeassa.

Perustulon rinnalle jätettävien tukien vaikutuksista ja asemasta on ollut harmillisen vähän keskustelua, vaikka se on vähintään yhtä olennaista kuin itse perustulo – muodostaisivathan ne yhdessä koko Suomen sosiaaliturvakokonaisuuden.

Mielestäni toimeentulotuessa on hyvä rakenteellinen jako, vaikka se tukimuotona onkin parjattu, usein syystäkin. Se koostuu perusosasta, jolla tulisi kustantaa välttämättömimmät elinkustannukset, ja lisäosasta, jolla tarvittaessa kustannetaan esimerkiksi asumismenoja, lääkemenoja, sähkölaskua ja kotivakuutusta ym.

Toimeentulotuen perusosahan muuttuisi täysin tarpeettomaksi perustulon myötä. Jäljelle siis jäisi toimeentulotuen osalta lisäosa, jonka tulisi toimia viime käden tukimuotona, jos ei ole oikeutettu enää mihinkään muihin tukiin, kuten asumistukeen, tai jos tulot kaikkine tukineenkin jäävät alle laskennallisen minimitulon. Eli mihin toimeentulo on alun perin tarkoitettukin.

Ensisijaisempia tukia perustulon lisäksi mielestäni tulisi olla asumistuki, joka voisi määräytyä kutakuinkin samoin periaattein kuin nykyäänkin. (Ei jooko nyt yksinkertaisuuden vuoksi sotketa tähän keskusteluun asumistuen vääristävää vaikutusta asuntojen vuokra- ja hintatasoon.) Asumistuki maksettaisiin oletusarvoisesti tulonsiirtona, mutta tapauksesta riippuen maksamista suoraan vuokranantajallekin kannattaisi pitää vaihtoehtona. Lisäksi säilytettäisiin lapsilisät, mahdolliset muut vanhemmuuteen liittyvät korotukset/lisät sekä tarvekohtaiset ja kohdennetut tuet (esim. sairauden tai vanhuuden kustannuksia tasaamaan, kuten takuueläke). Myös ansiosidonnainen sosiaaliturva säilyisi.

On tietysti selvää, että näiden tukimuotojen osalta byrokratia ei häviäisi kokonaan. Byrokratia kevenisi merkittävästi tai jopa minimoituisi ensisijaisesti niiden tukimuotojen osalta, joita perustulo korvaisi, eli perusturvaetuudet (opintotuki, toimeentulotuen perusosa, eläkkeet (työkyvyttömyys- ja kansaneläke), työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha…). Ei tuo lista minusta mitenkään mitätön ole, vaikka osa tuista ja niiden mukana tuleva byrokratia säilyisikin.

Sen lisäksi, että on tärkeää kartoittaa, mitkä tukimuodot tulisi säilyttää, on vähintään yhtä tärkeää tutkia, miten tulot vaikuttavat niihin – ja toisinpäin. En itse ole ihan niin skeptinen kuin Olli Kärkkäinen, sillä mielestäni tuet eivät ole rakenteeltaan kiveen hakattuja, vaan niitä on mahdollista muuttaa. Niiden muuttaminen itse asiassa olisi välttämätöntä, jotta vältettäisiin Kärkkäisen kuvailemia kannustinloukkuja.

Ongelmanahan nykyisellään on, että tulot leikkaavat tukia hyvin nopeasti, jolloin efektiivinen marginaaliveroprosentti nousee kohtuuttoman korkeaksi. Eli suomeksi tulot leikkaavat tukia niin paljon, että käteen jää yhteensä saman verran tai jopa vähemmän kuin ennen tulonnousua. Usealle opiskelijalle tämä on tuttua: tulorajat saavat ylittyä enintään 220 eurolla, joten jos tienaa 230 euroa liikaa, menettää yhden kuukauden opintotuen (n. 500 €), eli yhteenlasketut (brutto)tulot laskevat 270 euroa.

Jos tähän ei puututa mitenkään, ongelmahan tietysti säilyy entisellään – olkoonkin, että hieman pienemmässä mittakaavassa kuin nykyään. Kärkkäinen on siis aivan oikeassa siinä, että perustulo ei yksinään poista kannustinloukkuja. Oikea ratkaisu ei mielestäni kuitenkaan ole todeta, että perustulo on turha asia, vaan puuttua siihen, miten tulot vaikuttavat tukiin. Tai vähintäänkin ottaa asia tuumailun kohteeksi.

Ratkaisunhan ei edes sinänsä tarvitse perusperiaatteeltaan olla kovinkaan monimutkainen, toisin kuin nykyiset porrastetut ja kerrasta poikki -tulorajat, jotka edellyttävät kyttäämistä ja laskeskelua kaikilta osapuolilta. Nähdäkseni kaikkein järkevin ja selkein olisi jonkinlainen prosentuaalinen suhde, esimerkiksi niin, että jokaista ansaittua euroa kohden tukieuro leikkautuu vaikkapa 60 prosentilla (tämä tarkka taso tulisi tietenkin laskea erikseen, oma asiantuntemukseni ei todellakaan riitä sitä arvioimaan). Tuki siis pienenee, mutta siitä jää kuitenkin vielä jotakin käteen tulojen noustua, ja kokonaisuutena tulot kasvavat. Jos siis esimerkiksi saa asumistukea 500 euroa ja saa keikkaduunista 250 euroa, tuki vähenee 250*0,6=150 eurolla. Tukea siis saa 350 euroa ja sen päälle 250 euron liksan, joten yhteensä tulot nousevat 600 euroon.

Tämä olisi helposti laskettavissa ja johdonmukaisuudessaan hyvin läpinäkyvä, ja ehkä optimistisesti voisi jopa ajatella tämän keventävän byrokratiaa. Tämäntyyppistä järjestelmää sosiaalityöntekijät jopa saattaisivat puoltaa, sillä se asettaisi selkeät toimintaperiaatteet ja vähentäisi henkilökohtaisen arvioinnin perusteella tehtäviä päätöksiä, mikä puolestaan pienentäisi epäammattimaisen ratkaisunteon riskiä. (Ks. esim. De Wispelaere, Jurgen & Stirton, Lindsay: The Many Faces of Universal Basic Income. The Political Quarterly, Vol. 75, No. 3, July–September 2004, 269.)

Käytännössä tämä ei toki olisi aivan näin kaunista, sillä kuukausittain näitä ei voitaisi seurata, vaan vuosittain verotietojen selviämisen yhteydessä. Lisäksi täytyisi miettiä eri tukien suhdetta ja vaikutusta toisiinsa (nythän esimerkiksi takuueläke leikkaa asumistukea) samoin kuin tulojen kasvun vaikutusta silloin, kun henkilö saa montaa eri tukea. Perusperiaate olisi kuitenkin huomattavasti parempi kuin nykyinen, väitän ma.

Tähän kohtaan on ehkä hyvä lisätä disclaimer, että nämä eivät todellakaan ole mitään perusteellisia tai ammattimaisia laskelmia ja hahmotelmia, vaan ainoastaan omia ajatuksiani aiheen ympäriltä. Mutta ehkäpä perustulokeskustelu olisi oiva tilaisuus ottaa tämäkin pulma purtavaksi, ja ehkä jopa asiantuntijoiden suurennuslasin alle?

Tuomion hetket

Kuten aikaisemmassa postauksessa paljastin, tänään on se suuri ja uljas päivä, kun saan gradulausunnon (ja jätän tutkintopyynnön).

Arvosanan sain tosin tietää jo eilen. Sieltä napsahti magna, mihin olen suoraan sanottuna aika pettynyt. Odotin/toivoin tällä työmäärällä ja panostuksella eximiaa. Toimistosihteeri kyllä onnitteli sähköpostissa saatesanoin ”tällä maisteritasolla se on todella hyvä!”, ja myös opintosihteeri onnitteli lämpimästi tänään lausuntoa noutaessani. En sitten tiedä, onko nyt ollut jotenkin erityisen kova taso, jolloin Gauss is a bitch, mutta noh... En kyllä ainakaan toistaiseksi osaa olla tuohon tyytyväinen.

Omassa päässäni magna ei käänny muuksi kuin keskinkertaiseksi (mitä se toki onkin). Joo joo, tiedän että se on ihan hyvä arvosana ja jatko-opintokelpoinen ja ylisuorittajan puhetta ja blaa blaa Afrikan lapset näkee nälkää, mutta ei se kyllä nyt lohduta. Olen tottunut siihen, että pärjään hyvin sellaisissa asioissa, joihin todella päätän satsata, ja tähän graduun totisesti pistin paljon paukkuja. Onkin nyt vähän vaikea niellä, että tällä panostuksella en yllä kuin keskinkertaiseen suoritukseen, kun olisi tähänastisen eloni tärkein näytön paikka. Jos en olisi jo ehtinyt haaveilla jatko-opinnoista ja tutkijan urasta, ei tällä olisi oikeastaan mitään merkitystä, mutta kun olin niin äh. Kyllähän tämä pistää kyseenalaistamaan omia edellytyksiä alalle – en halua olla ammatissani ”ihan jees” ja kolmastoista tusinassa, vaan oikeasti hyvä. Toinen kyseenalaistamisen paikka on tietysti oman osaamisen arvioiminen, joka selvästi meni metsään. Ei nyt ihan täydellisesti, mutta aika ratkaisevasti kuitenkin. Tuntuu, että mitä enemmän ikää karttuu, sen enemmän tulee huteja tällä saralla. Eikö itsetuntemuksen pitäisi iän myötä lisääntyä...?

Tänään sain tosiaan ihan sen varsinaisen lausunnonkin hyppysiini, ja kyllähän tuo arvostelu vähän avasi asiaa ja on järkeenkäypä, vaikka kirpaiseekin. Suurin kompastuskivi oli gradun laajuus (minkä uumoilinkin saattavan koitua kohtalokseni) – kuulemma siitä paketista olisi saanut ”kolme, neljä” gradua. Idea ja yritys hyvä, mutta niin ison kokonaisuuden hallinta osoittautuikin sitten turhan isoksi haasteeksi, mikä näkyi kriittisin paikoin laadussa. Toisaalta jos olisin keskittynyt johonkin pienempään osioon/aikakauteen, olisi pitänyt valita jo kokonaan toinen tutkimuskysymys ja näkökulma.

Eli suomeksi: liian iso pala purtavaksi, ja metsään mentiin heti alkumetreillä, heh. Tietty näin jälkikäteen ajateltuna olisin mieluusti keltanokkana ottanut jo tutkimuskysymyksen ja -suunnitelman hahmotteluvaiheessa ohjaajalta vastaan varoituksen siitä, että aihe on liian laaja. Mitään sellaista ei kuitenkaan tullut, joten kävin pirtein mielin työhön käsiksi. Toteuttamisen haasteellisuus kävikin sitten ilmi oikeastaan siinä vaiheessa, kun oli jo myöhäistä. (Viimeistään nyt, kun gradu on jo arvosteltu.) No, loppujen lopuksi kyse on kuitenkin omasta päätöksestäni, joten ei auta kuin katsoa peiliin – olisi varmaan pitänyt tajuta itsekin, että nyt on aika iso urakka edessä. Vaan eipä tässä auta enää jossitella, rakentavinta olisi tässä vaiheessa pohtia virheitä ja ottaa niistä oppia.

Ihan vielä en kylläkään saa revittyä itsestäni niin kypsää ja rakentavaa suhtautumista asiaan. Ajattelin, että olisin yön yli nukuttuani jo vähän paremmilla mielin asian kanssa, mutta täytynee antaa vähän enemmän aikaa asian sulatteluun (no, ehkä 2,5 tunnin yöunet eivät myöskään mitenkään mahdottomasti mielialaa piristä noin lähtökohtaisesti). Juuri nyt on lähinnä sellainen olo, että pitää todella miettiä, mitä haluan uraltani ja mitä haluan tehdä ammatikseni joskus tulevaisuudessa. Mikä on vähän haasteellista, kun en ainakaan nyt juuri luota omaan arviointikykyyni. Mutta eiköhän se tässä ajan myötä selkene, ei onneksi ole pakko tehdä mitään päätöksiä tällä sekunnilla, ja työrintamalla on asiat kuitenkin hyvin – mitään henkilökohtaista maailmanloppua ei siis kuitenkaan ole nähtävissä.

Mutta no, yritän psyykata itseäni, että 5/7 ei ole huono arvosana, ja onpahan tässä nyt sitten varoitusviittoja väikkärin tielle, jos sille päätän lähteä. Ja hei, siitähän ei pääse yli eikä ympäri, että kohta olen VTM! Tänään jätin tutkintopyynnön ja 30.1. saan paperit kouraan. Onhan siinä jo iloitsemisen aihetta!

Mitä tuli tehtyä?

Niin, tuli vielä mieleen että voisinhan tietty laittaa sanasen siitä, mitä sain lopulta aikaseksi. Aihepiiri kyllä lienee useimmista ihmisistä vain ja ainoastaan puuduttava, mutta jos jotakuta kiinnostaa, kas tässä työni tiivistelmä.

Sosiaalivakuutus politiikan näyttämönä. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton ristiriidat sosiaalivakuutuksen synnyssä ja kehityksessä 1927–1964.

Sosiaalivakuutusta on tutkittu Suomessa esimerkiksi yksittäisten sosiaalivakuutusten muotojen tai yksittäisten toimijoiden näkökulmasta. Monet tutkijat ovat panneet merkille, miten maaseutuväestön ja kaupunkilaisten palkansaajien usein vastakkaisia intressejä on soviteltu toisiinsa, jolloin myös SDP ja maalaisliitto ovat toistuvasti olleet eri puolilla. Tutkimusta tästä näkökulmasta ei kuitenkaan ole tehty.

Tässä tutkielmassa on tutkittu, miten SDP:n ja maalaisliiton ristiriidat ovat vaikuttaneet sosiaalivakuutuksen syntyyn ja kehitykseen. Tutkittaviksi sosiaalivakuutuksen muodoiksi on valittu sairausvakuutus sekä eläkevakuutus (kansaneläke ja työeläke), sillä ne ovat usein olleet kilpailevia sosiaalivakuutuksen muotoja. Tutkimus ajoittuu aikavälille 1927–1964.

Tärkeimmät lähteet koostuvat SDP:n ja maalaisliiton eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ja ohjelmista, eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista sekä eduskunnan valiokuntien pöytäkirjoista ja mietinnöistä. Lisäksi lähteinä on käytetty komiteanmietintöjä ja runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen menetelmänä on käytetty kausaalista narratiivia ja polkuriippuvuutta. Niiden avulla on pyritty paljastamaan puolueiden toimintaa ja valintoja selittäviä tekijöitä tuomalla esille syy-seuraussuhteita ja kontekstia.

SDP:n vuoden 1927 esitystä sairausvakuutuslaiksi on tutkittu verrattain vähän – vielä harvemmin sen yhteydessä on käsitelty maalaisliiton vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuslakiesitystä vuodelta 1928. Maalaisliiton esitys oli kuitenkin selkeä vastaesitys sairausvakuutuslaille, minkä lisäksi se kytkeytyy myös virkamiesten eläkekysymykseen. Loppujen lopuksi osin kilpailuasetelmasta johtuen kumpikaan laeista ei toteutunut.

Vuoden 1937 kansaneläkelakia on kuvattu kompromissiratkaisuksi, mikä pitää pitkälti paikkansa. Asia oli kuitenkin huomattavasti ongelmallisempi maalaisliitolle kuin SDP:lle, vaikka usein painotetaan sosiaalidemokraattien vastahakoisuutta. Tosiasiassa vaa’ankieliasemassa oli maalaisliitto, sillä se empi viime hetkiin saakka, vastustaako vai kannattaako se lakia.

Vuoden 1956 kansaneläkeuudistusta on usein kutsuttu maalaisliiton ”tasaetukaappaukseksi” ja vastaavasti vuoden 1961 työeläkelakia SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen vastaiskuksi. Kansaneläkeuudistus oli kuitenkin syksyllä 1955 vähällä saada hyvin erilaisen kehityssuunnan. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, mikä yhdessä yhteiskunnallisen myllerryksen kanssa johti lopulta siihen, että kansaneläkeuudistus toteutui sekä SDP:n että maalaisliiton kannalta epätyydyttävällä tavalla. Kyse ei siis ollut maalaisliiton voitosta tai kaappauksesta. Tämän valossa myös työeläkkeen revanssiluonne on kyseenalainen. Työeläkkeessä oli kyse paitsi työmarkkinajärjestöjen lähentymisestä, myös maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen ahtaasta liikkumavarasta. Työeläkelaki herätti sangen vähän keskustelua, ja kun lyhytaikaisissa työsuhteissa työskenteleville luvattiin säätää oma eläkelaki, ei maalaisliitto edes yrittänyt vastustaa työeläkelakia.

Vuoden 1963 sairausvakuutuslakia sen sijaan voidaan hyvin perustein nimittää maalaisliiton revanssiksi. Vaalikauden 1958–1962 aikana vasemmistoenemmistöinen eduskunta oli toistuvasti kävellyt sen yli. Vuoden 1962 ennenaikaiset vaalit kuitenkin vaikuttivat sekä poliittisiin voimasuhteisiin että sairausvakuutuksen kohtaloon. Maalaisliitto sai lykättyä lain käsittelyä yli vaalien, jolloin se oli viimein asemassa vaikuttaa ratkaisevasti lain muotoon. Sairausvakuutuslaki toteutuikin pitkälti maalaisliiton suunnitelmien mukaisena.

Suomen sosiaalivakuutus muovautui omanlaisekseen sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton välistä jyrkkienkin ristiriitojen sovittelun ja intressien yhteensovituksen myötä. Pahimmillaan ristiriidat estivät vakuutuksen synnyn kokonaan, parhaimmillaan ne johtivat viimein 1960-luvulla erittäin kattavaan sosiaaliturvaan.

Avainsanat: SDP, maalaisliitto, sosiaalivakuutus, sairausvakuutus, kansaneläke, työeläke, poliittinen historia, sosiaalipolitiikka

Ohi on, ohi on tämä farssimme!

Ihmeiden aika ei ole ohi! Sain graduni ihan oikeasti valmiiksi, ja jopa etuajassa!

Tapasin ohjaajani viikko sitten (30.11.) ja sain graduni takaisin esitarkastuksesta. Herr Professor ei ole suoranaisesti mitään ylistyksen sanoja latelevaa tyyppiä, joten täytyy aina vähän yrittää tulkita että ollaanko menossa metsään vai metsän vierestä. Kommentoi kuitenkin, että ”nythän tässä on sitä mistä viimeksi puhuttiin, eli sitä omaa”, minkä tulkitsin olevan hyvä asia. Minun ei kuulemma myöskään kannattanut säikähtää merkintöjä, vaan ne olivat enemmänkin nyanssien viilailua eikä mitään isoja muutoksia. Huh.

Metodia (eli polkuriippuvuutta) olisi saanut tuoda vieläkin selkeämmin esille, proffa mainitsi että nykyään on kuuminta hottia painottaa vähittäistä ja hienovaraisempaa muutosta. En kuitenkaan ehdi kirjoittaa koko tekstiä uudestaan, kun oma näkökulmani on ennemminkin ollut niiden kontingenttien tapahtumien ja kriittisten käännekohtien tunnistamisessa ja esiin tuomisessa. Ilmeisesti ihan kelvollinen ratkaisu oli, että ilmaisen johdannossa selvemmin ottaneeni juuri tämän tavoitteekseni.

Tällä viikolla aloin sitten käydä ohjaajan (käsittämättömällä käsialalla kirjoitettuja) kommentteja läpi. Johdanto on ihan selvästi se minun Akilleen kantapääni, voi itku sentään... Melkein iski jo epätoivo sen kanssa jumpatessa. Koko ajan nousee esille jotain, mitä mun pitäisi muotoilla eri tavalla tai ympätä mukaan vielä yksi näkökulma tai jotain muuta, mihin menee aikaa ja hermoja. Vähän hirvitti, että vielä tässä vaiheessa pitää ruveta etsimään vielä lisää lähteitä (kirjallisuusluetteloni on kuudetta sivua pitkä), mutta onneksi olen näköjään jo harjaantunut aika hyväksi rusinat pullasta -lukijaksi, eikä siihen sitten kuitenkaan mennyt ihan hirveästi aikaa.

Muut kommentit tosiaan olivat proffan lupauksen mukaan lähinnä nyanssien hiomista tai teknistä viilausta (tyyliin ”lisää arkiston nimi aina arkistoviitteen perään”), ja loppugradun läpi käyminen sujui hämmästyttävän sutjakasti. Päätin siis palauttaa gradun jo perjantaina, eli eilen. Olisin varmasti voinut vielä lukea sitä läpi ja varsinkin yrittää vielä tiivistää ilmaisua paikoitellen (siitä tuli nyt 126-sivuinen, eli olisi ollut hyvä saada sivuja pois), mutta jotenkin vaan iski sellainen ”tämä on nyt tässä” -fiilis. En varsinaisesti lukenut sitä edes kokonaisuutena kunnolla läpi, selasin vain läpi että näyttää jotenkin järkevältä – ei siinä nyt VOI olla enää mitään ihan hirvittäviä, arvosanaan vaikuttavia mokia. Näin ainakin haluan uskoa. Mitään isompia muutoksia en enää olisi jaksanut tai ehtinyt tehdä, joten se sai luvan olla sillä hyvä.

Kävin siis eilen vielä Eduskunnan kirjastolla tsekkaamassa yhden komiteanmietinnön sivunumerot. Sen tehtyäni tallensin tiedoston pdf:nä ja eikun tuuppaamaan Heldaan. Täytyy myöntää, että vaikka muuten olin jopa yllättävän seesteinen koko eilisen päivän, Heldaan lataamisen aikana sydän jyskytti ja posket punotti. The point of no return.

Siitä sitten Aleksandriaan tulostamaan, mitä varten olin vielä erikseen pyytänyt korotusta tulostuskiintiöön. Mutta kas vain, tulostaminen sujui täysin ongelmitta. Gradu pitää siis jättää paperisena kopiona, kahtena kappaleena. Kumpikin meni kuin vettä vain. Kiitos, gradujumalat. Sitten vain gradutulosteet kainalossa opintotoimistoon, ja sinne jäivät.

Koko kotimatkan ja aika kauan aikaa sen jälkeenkin hymyilin kuin idiootti (myönnetään, hymyilen nytkin). Ei kyllä merkkiäkään mistään tyhjyydestä tai apeudesta, on vain tosi voittajaolo, kaikkensa antanut fiilis – jos ei tämä riitä niin ei voi mitään. Pakko kyllä lausua kiitoksen sanat Pauli Kettuselle vaativasta, mutta hyvästä ohjauksesta. Toiset kiitokset lähtevät Jussi Vauhkoselle, jonka kannustavat kommentit olivat todella arvokas motivaatiobuusti. I did it! Vähän outoa kyllä, kun nyt ei olekaan mitään, mitä olisi pakko tehdä kaiket viikonloput – voi tehdä ihan mitä haluaa. Miellyttävää vaihtelua.

Tiistaina oli mun osalta viimeinen graduseminaari-istunto, eli nämä opinnot olivat sitten tässä. Nyt vain graduarvostelua jännäämään ja pää edellä byrokratian rattaisiin! Tammi- tai helmikuussa olen sitten VTM. Ja toukokuussa pitäisi varmaan sitten jättää hakemus jatko-opiskelijaksi, pitää siis alkaa miettiä tutkimussuunnitelmaa... :)

En vielä jätä tätä blogia, vaan raportoin gradun loppuprosessistakin. 16.1.2013 saan arvostelun nähtäville, palaan viimeistään silloin itkemään/iloitsemaan tänne. Ja on minulla vielä joitakin arkistojen aarteita jemmassa...

Arkistojen aarteita, osa 3

Noniin, arkistojen aarteiden aika taas!

Tällä kertaa ajattelin poimia esille joitakin helmiä eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista. Ne ovat nimittäin olleet välistä sangen huvittavaa luettavaa (no, ainakin mun mielestä), kun ennen wanhaan mentiin melkeinpä suoran vittuilun asteelle tai käytettiin muuten vaan teatraalisia puheenvuoroja.

Esimerkiksi kokoomuksen edustaja Edwin Linkomies, sittemmin pääministeri, sivalteli oikealle ja vasemmalle vuoden 1937 kansaneläkelain käsittelyissä:

”Ed. Sillanpään [SDP] lausunnon johdosta haluaisin kaikella kohteliaisuudella sanoa, että se oli hyvin kauniisti sopusoinnussa vanhojen sosialististen periaatteiden kanssa. Sosialistisen kannan mukaisesti ei varsinkaan oikeistoporvaria saa koskaan kiittää siitä, mitä hän antaa, vaan häneltä pitää vaatia vielä enemmän.”

”Ed. Sergelius [Ruotsalainen vasemmisto/RKP] ei osoittautunut, tehdessään äsken erään huimaavan muutosehdotuksen, miksikään kansaneläkelain erikoistuntijaksi. Vielä vähemmän hän osoittautui latinankielen taitoiseksi esittäessään muka minun noudattamani ohjeena ’iurare in verba magistri’. ’Iurare’, hyvä edustaja Sergelius, ei merkitse ’tuomita’, vaan se merkitsee ’vannoa’. Se ei merkitse ’döma’ vaan ’svära’. Toivottavasti ed. Sergelius tämän jälkeen muistaa, mitä merkitsee ’iurare in verba magistri’.”

”Minä myönnän, että ed. Kaakisen [ML] väitteitä ei oikeastaan voi kumota, sillä ne eivät ole väitteitä, vaan fraaseja.”

Vuoden 1956 kansaneläkeuudistuksen käsittelyssä sosiaalidemokraatit alkoivat turhautua asian käsittelyn hitauteen ja sanoutuivat sen osalta irti vastuusta: ”[S]iitä eivät ainakaan sosiaalidemokraatit ole vastuussa, niin että moni vanhus ehti mennä todelliseen ’maalaisliittoon’, ennen kuin on minkäänlaisia korotuksia päässyt nauttimaan.”

Uudistus saatiin kuin saatiikin toteutettua, mutta lopputulos ei tyydyttänyt kaikkia: ”Kun nyt katselee sitä tulosta, johon kansaneläkelain uudistuksessa on päästy, tulee pakostakin mieleen vanha klassillinen lausuma: ’Vuoret järisivät synnytystuskissaan ja syntyi pieni hiiri’ – valitettavasti lisäksi hiukan epämuotoinen hiiri.”

Vuoden 1963 sairausvakuutuslakia käsitellessä maalaisliiton edustaja osoitti jo niin postmodernia otetta, että queer-feministitkin olisivat olleet tyytyväisiä: ”Yksi kohta, lain 21 §, minua on erikoisesti kiinnostanut. Siellä puhutaan ’naispuolisesta synnyttäjästä’. Minusta tämä on ennenaikainen sanontatapa, sillä näkymät eivät tällä hetkellä vielä osoita sitä, että vanha sanonta ’kun kovalle ottaa, niin koiraskin poikii’ voisi toteutua. Hallituksen lienee kuitenkin syytä tarkkaan seurata tilannetta, ja jos tilanne muuttuu sellaiseksi, että lain tämä kohta on korjattava, se pitäisi viipymättä tehdä, sillä ei pitäisi enää nostattaa vanhoja sukupuolten välisiä taisteluja.”

Gradu lähetetty esitarkastukseen!

Huhhuh, selviydyin kuin selviydyinkin tästä mielipuolisesta urakasta! On kyllä ollut aivan tautisen pitkä viikonloppu, vähän vähemmän viihteellisellä tavalla.

Mutta lopussa kiitos seisoo, lähetin pro_gradu.pdf:n äsken proffalle. Nyt sitten sormet ja varpaat ristiin, että ei tule mitään aivan massiivisia muutosehdotuksia. Juuri nyt fiilis on hyvä, olen kyllä tekeleeseen tyytyväinen. Löysin itse asiassa aika paljonkin omaa tai uutta sanottavaa, ja nyt tajuan, miten hirvittävä raakile tuo mun edellinen versioni oli! Huhhuh, miten saatoin edes kuvitella sen olevan lähelläkään valmista? Silloin en tietysti vielä tiennyt, että arkistoista löytyisi vielä kaikkea mehukasta, mutta silti. No, oppia ikä kaikki!

On kyllä ollut hauska huomata, miten uskallan jo paljon rohkeammin tehdä omia tulkintoja ja johtopäätöksiä. Luulen, että ne matkan varrella saadut pari rohkaisevaa kommenttia ovat olleet ratkaisevia sen osalta. Toivottavasti en vain ole mennyt liian pitkälle johtopäätöksissäni... En kuitenkaan usko. Kohtahan sen sitten näkee.

Ylipitkä tuo kyllä on vieläkin, nyt 128 sivua... :D Pitää toivoa, että meillä tosiaan ei ole mitään kauhean tiukkoja ylärajoja.

Mutta HUHHUH, mikä viikonloppu. Vielä aamulla olin:

Nyt olen:

(täältä)

Ilmoittautuminen pro gradu -tutkielman jättöön, Muu opetustapahtuma               10.12.12
Ilmoittautuminen lisätty

*hyperventiloimis*

Strömsö: N/A

Olen saanut muutamaankin otteeseen kuulla, etten vaikuta stressaantuneelta, vaikka deadline on näin lähellä. Pääasiassa en ole ollutkaan kauhean stressaantunut ainakaan niin, että vanne kiristäisi päätä jatkuvasti. Sen kyllä olen huomannut, että viime viikkoina ärsytyskynnykseni on kyllä ollut naurettavan matala... Mutta pääosin olen kuitenkin ollut ihan perushyvällä tuulella.

Mutta aargh Murphy, minkä teit! Kuten vähän aikaa sitten mainitsin, 19.11. pitää jättää gradu esitarkastukseen, eli ensi maanantaina. Vielä viime perjantaina olin ihan hyvin aikataulussa: viikonlopun aikana oli tarkoitus kirjoittaa viimeinen tutkimusluku loppuun ja raapustaa johtopäätökset, ja nyt tällä viikolla oli tarkoitus käydä maanantaina töiden jälkeen eduskunnan kirjastossa tarkistamassa joitakin yksityiskohtia, viikonlopun aioin pyhittää oikoluvulle ja viimeistelylle.

Meni kyllä ihan reisille koko homma. Viime lauantaina prokrastinoin osin hoitamalla arkisia käytännön juttuja (mm. korjasin romahtaneen vaatekaappini ehtaan MacGyver-tyyliin) ja sain ihan vähän tehtyä, ilta meni pikkujouluissa joihin ajattelin olevan aikaa. No olisi ollut joo, ellen olisi tullut ihan kunnolla kipeäksi niin, että olin kirjaimellisesti vuoteen omana lauantai-illasta maanantaiaamuun. Maanantaina ei ollut mitään toivoa, että olisin päässyt kirjastoon, kun en päässyt edes kauppaan asti. Tiistai-iltana viimein olin sen verran hengissä taas, että pystyin omistautumaan gradulle pari tuntia.

Kahdesta esitarkastusta edeltävästä viikonlopusta toinen siis jäi gradun osalta oikeastaan kokonaan väliin. Tosi kiva, miksi juuri nyt kun ei todellakaan olisi siihen varaa?! Mulla on nyt edelleen se vika tutkimusluku osin kirjoittamatta, samoin johtopäätökset kokonaan, ja siellä kirjastossakaan en ole päässyt käymään. Kahden viikonlopun hommat pitäisi siis hoitaa yhden viikonlopun aikana. Fuuuuuuuuuuuck.

Tunnelmani juuri nyt:

No, tämä nyt ei onneksi ole se ihan oikea jättö vielä vaan ehdin vielä viilata gradua maanantain jälkeenkin. Nyt vedän syvään henkeä, syön lounaani loppuun ja jatkan töiden tekemistä. Ommmmmmmmmmm.

Arkistojen aarteita, osa 2

Jos joku on yhä sitä mieltä, että historia on kuivaa ja tylsää, yritän vielä kääntää tällaisen ruojan päätä poimimalla muutamia helmiä arkistoista tai muualta gradunteon varrelta. (Facebookissa jo julkaisemiani, sori FB-kamut.)

Voin ihan kaikelle kansalle julistaa, että Suomen historian kaksi inhokkihahmoani ovat 1) Kekkonen 2) Mannerheim. Tämä tosin ei tule yllätyksenä kenellekään, joka minua vähänkään tuntee ja/tai on lukuisia Kekkos-ragejani kuunnellut. Seurassani ei kannata mainita noottikriisiä eikä Zavidovon vuotoa, koska tällöin on suurena vaarana, että alan hallitsemattomasti purkaa suureen ääneen pohjatonta Kekkos-antipatiaani.

Toisaalta täytyy kyllä myöntää, että oli ihan kutkuttavaa lukea eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ”reaaliaikaisesti” noottikriisin etenemistä ja sen ihmettelyä. Tai eihän se tietenkään noottikriisin nimellä silloin kulkenut, vaan puhuttiin yksinkertaisesti ”Neuvostoliiton nootista”. Ainakin jo tuolloin SDP:ssä asiaan suhtauduttiin melkoisella epäilyksellä. Mutta nyt kyllä painan jarrua, etten pääse vauhtiin. Asiaan!

Vahingoniloinen sieluni on hykerrellyt, kun tässä matkan varrella on noussut esille joitakin Kekkosta vähemmän imartelevia otteita. Tai muuten vaan Kekkoseen liittyviä huvittavia juttuja. Omistan tämän postauksen niille! (Mannerheimilta olen luojan kiitos välttynyt.)

Disclaimer (taas): olen irrottanut osan näistä helmistä aivan röyhkeästi kontekstistaan, koska huumori. Osa on ihan minusta riippumatonta tahatonta komiikkaa.

SDP:n eduskuntaryhmän vuoden 1953 pöytäkirjojen liitteenä löytyi hurmaavan teatraalinen muistio. ”Itse teossa vain muutamat härkäpäisimmät työnantajain edustajat sekä tri Kekkosen sisärengas maalaisliitossa enää roikkuvat kiinni siinä narussa, joka oli tarkoitettu sosialidemokraattien poliittiseksi hirttosilmukaksi, mutta joka nyt on lahoamassa käyttökelvottomaksi narunpätkäksi hallituspuolueille siihen lauttaan, joka voisi kuljettaa heidät haaksirikkoutuneesta K-laivasta mantereelle.”

Ennen vanhaan presidentinvaalitkin oli mielenkiintoisempia! Jyrki Smolander kirjoittaa, että vuoden 1956 presidentinvaaleissa kokoomuksella oli oma Kekkosen vastainen propagandakampanja, jonka mukaan Kekkonen tuli esittää ”juopottelevana hotellitappelijana, kielitaidottomana nurkkakuntapoliitikkona ja hysteerisenä pyrkyrinä.” (Lihavointi kirjoittajan.)

Lempparini on kuitenkin tämä ote SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjoista marraskuulta 1955: ”Pääministeri Kekkosen kanssa asiasta keskusteltuamme hän kuitenkin ilmoitti, että maalaisliittoa ei kiinnosta asioiden kulku eduskunnassa.” Kekkonen, tuo Suomen tasavallan suurmies ja demokratian airut <3

Näitä helmiä riittää vielä, mutta jääkööt seuraavaan kertaan. Omistinhan tämän postauksen suuresti ihailemalleni UKK:lle.

Naputi naputi

Hupsis, yli kuukausi ehti vierähtää edellisestä kirjoituksesta. No, itse työ kuitenkin on edennyt! Hyvä niin, sillä seuraava DL on kahden viikon päässä, nimittäin gradun esitarkastus. Meillä siis systeemi menee niin, että kolme viikkoa ennen varsinaista jättöä gradu jätetään ohjaajalle esitarkastukseen. Ohjaaja lukee työn läpi ja esittää korjausehdotuksia, ja sen jälkeen opiskelijalla on n. viikko aikaa tehdä tarvittavat korjaukset. Itse jättö on sitten 10.12. Iik!

Vaikka aiemmin itkin proffan masentavia merkintöjä ja sitä, että tämä projekti vielä jatkuukin, niin onneksi proffa potki minut takaisin arkistoon työtä jatkamaan! Eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ja puolueiden arkistoista on kyllä löytynyt todella mielenkiintoisia juttuja (ihan graduun liittyviäkin eikä vain asiaan liittymättömiä kuriositeetteja) ja olen kirjoittanut joitakin lukuja aika uusiksi. Sain vähän yllättäen ja sattumalta eräältä "ulkopuoliselta" (so. ei ohjaajaltani) kaiken lisäksi todella hyvää ja myös rakentavaa palautetta, mikä buustasi motivaatiota ja myös itsevarmuutta tosi paljon. Näin keltanokkana on pääsääntöisesti koko ajan todella epävarma olo omien tulkintojen ja ylipäätään KAIKEN kanssa, että tuollainen rohkaiseva ja kannustava kommentti todella tuli tarpeeseen!

Tällä hetkellä fiilis on siis hyvä. Aika uupunut, mutta hyvä. Ei ole ihan hirveästi hommaa enää jäljelläkään: viimeistä tutkimuslukua pitää täydentää (tai kirjoittaa uusiksi, luulen että se on helpompaa) ja johtopäätösluku menee uusiksi, minkä varmaan saan nyt tulevana viikonloppuna tehtyä. Sitten pitää vielä tarkistaa joitakin yksityiskohtia (päivämääriä, sivunumeroita ym.), mutta siihen ei montaa tuntia tuhrautune, sen voin tarvittaessa tehdä sillä välin, kun työ on esitarkastuksessa. Ihan hyvin aikataulussa ollaan siis.

Yksi seikka mua kyllä hirvittää, nimittäin gradun pituus. Eräs proffistamme totesi, että meillä ei ole ylärajaa, alaraja on 80 sivua (valtsikan yleisten ohjeiden mukaan ohjepituus on 60–80 sivua, mutta ei yli 120 sivua). Olen raakannut ei-täysin-tarpeellista tekstiä todella rankalla kädellä ja heivasin jopa yhden kokonaisen luvun pois, mutta silti vaikuttaa siltä, että gradusta tulee n. 130-sivuinen... :X Osa sivuista kyllä ovat melkein tyhjiä, sillä uusi luku alkaa aina uudelta sivulta. Pitäisi siis varmaan yrittää kikkailla kustakin luvusta muutama rivi pois, niin saisi pituudesta pois muutaman sivun. Tietysti jos ylärajaa ei tosiaan ole niin ei se ehkä ole niin vakavaa, mutta pitää nyt vielä varmistaa tämä asia.

Mutta tosiaan, yleisfiilis on hyvä! Tuntuu kyllä jotenkin aivan absurdilta ajatukselta, että kuukauden kuluttua tämä kaikki on tosiaan fini loppu slut. Ehkä on parempi, etten ajattele sitä liikaa vaan esimerkiksi saatan päätökseen keskeneräiset jutut, jotta tuo absurdi ajatus varmasti myös konkretisoituu.

Arkistojen aarteita, osa 1

Kuten tuossa edellisessä postauksessa mainitsin, arkistojen uumenista (ja joskus ihan tutkimuskirjallisuudesta) on kyllä löytynyt aivan mahtavia ylläreitä, jotka eivät aina suoranaisesti liity graduun. Toistaiseksi olen kirjoitellut niistä lähinnä Facebookiin, mutta ajattelin laittaa niitä tänne blogiinkin.

Disclaimer: olen irrottanut osan näistä helmistä aivan röyhkeästi kontekstistaan, koska huumori. Osa on ihan minusta riippumatonta tahatonta komiikkaa.

Ote vuoden 1936 valtiopäivien asialistasta: "Vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutus: – Ks. Väkijuomat"

Olli Kangas (muistaakseni, pitää vielä tarkistaa tämä) kirjoittaa Suomen eläkepolitiikan historiasta: ”Periaatteessa Suomen eläkepolitiikan historia on hyvin pitkä [...] – ättestupa, jossa vanhukset syöstiin alas kalliojyrkänteeltä, oli ikiaikainen pohjoismainen keksintö.”

Vuonna 1929 maalaisliiton eduskuntaryhmän asialistalta löytyi tärkeä aihe: ”Kysymys hallitukselle: onko ooppera joutunut juutalaisten käsiin”

Nykyään kohkataan kovasti SOK:n saatanuudesta. SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjat paljastavat, että jotkin asiat säilyvät muuttumattomina vuosikymmenestä toiseen (käsittelyssä osuuskuntien verohelpotukset): ”[J]os olisi kyseessä yksinomaan edistysmielinen osuuskauppaliike, voitaisiin laajennetut verohelpoitukset myöntää, mutta kun helpoituksista suurin hyöty lankeaisi n.s. S.O.K:laisille liikkeille ja muille kapitalistien omistamille laitoksille, vieläpä senkautta kävisi mahdolliseksi keinotekoinen verojen kiertäminen, on suurempaa verohelpoitusta vastustettava.”

Sen sijaan nykypäivän poliitikot voisivat kyllä välillä ottaa mallia entisaikojen kollegoidensa harkitsevuudesta. Vuonna 1927, jolloin Väinö Tannerin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus oli vallassa, kirjattiin SDP:n eduskuntaryhmän pöytäkirjaan: ”Seppälä ilmoitti, että hän oli vastustanut hallitukseen menemistä tyhmyyksien pelossa.” Pätevä pelko, sano.

Näitä riittää vielä, mutta jääkööt nyt vielä ensi kertaan.

Huh vuoristorataa!

Huhhuh, harvan asian kanssa tulee seilattua emotionaalisesti niin laidasta laitaan kuin tämän gradun kanssa!

Olen ollut todella ahdistunut sekä siitä, että aika loppuu kesken, että siitä, että En Vaan Osaa. 19.11. gradun pitäisi ihan-ihan oikeasti olla jo käytännössä jättövalmis, koska silloin se pitää jättää esitarkastukseen. Teen tosiaan nelipäiväistä työviikkoa, joten mitenkään hirveästi aikaa ei pysty gradulle viikossa uhraamaan. Muu elämä on vähän niin kuin peruttu nyt joksikin aikaa.

Olen myös käynyt läpi proffan merkintöjä, jotka olivat kyllä paikoin todella lannistavia. Ensimmäisen varsinaisen tutkimusluvun toisella aukeamalla oli merkintä ”mitä uutta tämä tarjoaa suhteessa aiempaan tutkimukseen?” (tai jotain sen suuntaista) – pitäisikö mun ihan oikeasti gradussa heti ensimmäisestä sivusta alkaen ja kannesta kanteen tarjota 100 % uutta tietoa?! Mietin puolivakavissani, että heittäisin pyyhkeen kehään, koska ei vaan rahkeet riitä tuollaiseen vaatimustasoon. Vähintäänkin olen haudannut haaveet jatko-opinnoista jo moneen otteeseen.

Mutta paistaa se päivä risukasaankin. Arkistoilla (Keskustan ja maaseudun arkisto & Työväen arkisto) on kyllä työ sujunut paljon nopeammin kuin ajattelin, ja materiaalin seasta on itse asiassa paljastunut sellaisia juttuja, joita ei ihan oikeastikaan ole aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tuotu esille ollenkaan tai juurikaan. Lisäksi arkistojen seasta on löytynyt melkoisia tähän tutkimukseen liittymättömiä helmiä, teen niistä seuraavaksi oman postauksen.

Toissapäivänä oli graduseminaarin istunto, jonka aikana käsiteltiin myös mun seminaarityötä. Tarkoituksena siis on, että semmalaiset valitsevat seminaarityökseen yhden enemmän tai vähemmän lopullisessa kuosissa olevan luvun gradusta. Valkkasin itse ensimmäisen varsinaisen tutkimusluvun, jossa käsittelen sairausvakuutuksen ja vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksen mittelöä 1920-luvulla.

Ihan täydellinen istunto! Opponointi oli todella positiivinen ja toivoa valava, ja sen lisäksi sain paljon todella hyviä rakentavia parannusehdotuksia – sellaisia, että ne tuntuvat oikeasti mahdollisilta toteuttaa, eli ei liian isoja mutta kuitenkin tarpeellisia ja hyödyllisiä. Professorikaan ei ollut kovin tyrmäävä, vaan melkein jopa kannustava ja antoi hyviä vinkkejä. (Tai sitten ei vain kehdannut muiden läsnä ollessa tylyttää maanrakoon, voi olla… Aina välillä tuntuu, että on kirous, että ohjaaja tutkii täysin samaa alaa kuin itse. Ei kyllä jää mikään puute ja virhe huomaamatta!)

Nyt fiilis on taas paljon innostuneempi ja toiveikkaampi, homma ei tunnu ollenkaan niin mahdottomalta kuin vielä viikko sitten. Oikein odotan viikonloppua, että pääsen taas jumppaamaan gradua! Tuo edellinen virke saattoi olla säälittävintä, mitä näppikseltäni on kuunaan päässyt, mutta minkäs teet. Inspis on inspis! Kyllä tästä vielä kunnialla selvitään :)

 

Mua kyllä ehkä nyt vähän masensi, että tänne blogiin on löydetty hakusanoilla ”huono gradu läpi”, ”gradun palautus pelottaa”, ”huonoin gradu”, ”turha gradu”, ”en jaksanut edes tarkistaa graduani”, ”gradu epäily”, ”kuinka työläs gradu oikeasti on” :D :(

Vielä jatkuu...

Tajusinpa juuri, etten ole muistanut päivittää tänne kuulumisia.

Niinhän siinä sitten kävi, etten ihan vielä tästä savotasta päässytkään. Kävin viime kuussa proffalla, joka meinasi, että minun kannattaisi vielä työstää gradua enemmän kohti uutta tietoa tarjoava tutkimusta. Aineksia siinä periaatteessa on jo, mutta täytyisi nostaa esille selkeämmin. Lisäksi proffa ohjeisti tiivistämään kontekstia käsitteleviä osioita (apua, olen universumin huonoin tiivistäjä) ja hop hop arkistoihin hakemaan lisää puolueiden omaa matskua.

Gnäää, olin jo asennoitunut siihen, että olen melkein jo päässyt koko urakasta. Periaatteessa varmaan olisin voinut jättää sen kutakuinkin sellaisenaan, ja mitä noita arvosteluperusteita vilkaisin, varmaan saanut ihan ok arvosanan. Mutta kaipa sitten nyt vielä teen version kaksi, kun kerran proffa siihen suuntaan työntää ja gradusemma II:ssakin jo istun.

Ajatus siitä, että tekisi oikeasti gradusta hyvän ja ehkä jopa oikean tutkimuksen, on tietysti kutkuttava. On vaan suoraan sanottuna aikamoinen motivaationpuutos ja aloittamisen vaikeus. Ehkä isoin ongelma on se, etten tiedä mistä keksisin aikaa ja energiaa tähän, sillä olen jo melkein täysipäiväisesti töissä (tai no, käytännössä täysipäiväisesti). En oikeasti jaksaisi nyt repiä itsestäni irti mitään seitsemän päivää viikossa puurtavaa superihmistä, mutta ei tässä taida muu auttaa. Ja sitten tietysti se, että arkistot ovat auki vain arkisin n. 6 h/päivä, ei myöskään tee tästä hommasta kauhean helposti työn oheen sovitettavaa.

No, 27.9. pitää palauttaa gradusemmaa varten yksi jättövalmiissa kunnossa oleva luku, joten jostain sitä aikaa ja energiaa on revittävä ennen sitä. Voisin vaikka aloittaa käymällä läpi proffan merkinnät, joihin en ole vielä uskaltanut/jaksanut koskeakaan.

Tunnelmani:

(Jotenkin tuplaten ironista, että tuo kuva löytyi joltain Special needs /
"has your child been identified as a gifted student?" -sivulta. Hah.)

Vali vali.

Iso Gee oikoluettu!

Huh, uskalsin viimeinkin tällä viikolla oikolukea graduni. En ollut koskenutkaan siihen sen jälkeen kun sain sen valmiiksi, eli yli neljään viikkoon (vai viiteenkö peräti?), joten vähän pelotti, mikä minua odottaa. Olin henkisesti varautunut jonkinasteisiin facepalmeihin ("Siis mitä ihmettä oikein olen tällä tarkoittanut?" "Eihän tämä ole edes suomea!" "Miten tämä nyt liittyy yhtään mihinkään?" jne.), ja jonkin verranhan siellä oli aivopieruja ja omituisia virkkeitä. Remppasin sitä kuitenkin paljon vähemmän kuin mitä pelkäsin joutuvani tekemään, olen suoraan sanottuna aika yllättynyt ja melkoisen tyytyväinen aikaansaannokseeni!

Nyt sitten vain gradua lähettämään proffalle ja tuomiota odottelemaan. Toivottavasti ei tule mitään kauhean murskaavaa arviota... Vaan siihen saakka voin vielä iloita, Dilbertin tapaan pistän voitontanssiksi (vaikken ingenjööri olekaan)!

Ihmeitä tapahtuu

Gradu on aika pitkälti valmis :-o

En kyllä vielä kuukausikaan sitten olisi uskonut, että ihan oikeasti saan gradun ajallaan tehtyä. Kaikki muut alkuperäisen aikataulun dedikset kyllä menivät ihan miten sattuu, mutta 14.6. sain kuin sainkin valmiiksi viimeisen varsinaisen luvun. Jäljelle jäi vielä johtopäätösluku, jonka kirjoitin loppuun sunnuntaina, ja huomenna pitää vielä tarkistaa pari juttua arkistolla ja kirjoittaa sen pohjalta ehkä sivu tai pari.

Jotenkin hassu olo, en ihan tajua että se on oikeasti nyt tehty. Ehkä en oikein osaa vielä ajatellakaan sen olevan valmis, kun huomenna on vielä vikat raapustukset, mutta aika pientä se on verrattuna koko graduun, puhumattakaan 6 vuoden opintorupeamaan.

Tämän graduprosessin aikana kyllä sain vahvistusta käsitykselleni siitä, mikä on mulle ominaisin tapa tehdä tällaisia projekteja. Ekat kuukaudet menevät tosi verkkaisesti ja sulatellen, ehkä jopa vähän vastentahtoisesti, koska tiedon keruu ja järjestely on kyllä tosi pitkäpiimäistä hommaa, ei siitä vaan mihinkään pääse. Mutta tämä loppuaika onkin sitten sitäkin inspiroivampaa ja intensiivisempää! Sain viimeisen kahden–kolmen viikon aikana varmaan enemmän aikaan kuin koko kuluvana vuonna ennen sitä. Ei tuollaista tahtia kyllä kovin paljon pidempään olisi jaksanut, mutta jotenkin kun vaihde menee silmään niin kirjoittaminen menee melkein omalla painollaan.

En kyllä ole vielä uskaltanut lukea edes pintapuolisesti gradua kokonaisuutena, enkä varmaan vielä hetkeen luekaan. Olen vielä liian uppeluksissa koko hommassa, että osaisin arvioida sitä oikealla tavalla kriittisesti, mutta josko muutaman viikon tauon jälkeen ei olisi enää niin sokea tekstilleen.

Toistaiseksi ainakin fiilis on vielä hyvä! Tuntuu, että sain aikaseksi ihan koherentin kokonaisuuden, ja olen tyytyväinen aiempaan päätökseeni jättää eduskuntaryhmien sisäinen työskentely tarkasteluni ulkopuolelle. Sivuja tuli näinkin yli 120 (lopullinen sivumäärä on varmaankin n. 125 + lähdeluettelo), joten ei tuota pakettia olisi ihan hirveästi ollut varaa paisuttaakaan. Vielä ei uskalla ihan mahdottomia iloita (muusta kuin siitä, että homma on nyt pitkälti valmis), ennen kuin olen kuullut proffan tuomion. Tapaaminen on buukattu elokuun alkuun, joten silloin sitten selviää kuinka paljon gradua pitää vielä rempata :)

Ah, huominen minirutistus vielä ja sitten voinkin hyvällä omallatunnolla vähän lomailla!

Loppu lähestyy, iik ja jee!

Eipä mulla oikeastaan muuta kuin että a) vimma jatkuu ja gradu etenee vauhdilla b) vitsi tämä loppuvaihe on kyllä maailman siisteintä c) yhyy kohtahan tää on jo ohi!

Viimeiset pari viikkoa on kyllä mennyt aikamoista tahtia, mutta mikäs siinä kun kerran vauhtiin pääsee. Salapoliisimoodi on vieläkin päällä ja huh, miten tyydyttävää se onkin. Jotenkin vaan niin uskomattoman siistiä, kun jatkuvalla syötöllä tulee ahaa-elämyksiä, kun tajuaa jotain josta ei ollut ihan varma, tai kun hoksaa miten tekstiä kannattaa rakentaa niin, että teemat ja kronologia eivät mene aivan sekaisin ja ettei lukija putoa kärryiltä. Tässä vaiheessa voi jo alkaa koostaa muistiinpanoista valmista tekstiä, ja aika paljon sitä onkin jo tehtynä!

Enpä olisi vielä muutama viikko sitten uskonut, että tosiaan pysyn aikataulussani, mutta kyllä tästä nyt näyttäisi tulevan gradu ensi tai sitä seuraavalla viikolla! Olen kyllä poikennut alkuperäisestä työjärjestyksestä ihan täysin ja tehnyt vähän kaikkea (materiaalin läpi käymistä/muistiinpanojen kirjoittamista, rakenteen miettimistä ja valmiin tekstin kirjoitusta) limittäin ja lomittain ja samanaikaisesti, mutta näköjään se toimii näinkin. Poikkesin myös alkuperäisestä suunnitelmasta käyttää aineistonani eduskuntaryhmien pöytäkirjoja, mutta minulla on jo niin älyttömästi materiaalia (ja tekstiä), etten tiedä onko enää mielekästä haalia vieläkin enemmän aineistoa. No, saa nähdä mitä professori on mieltä. Jos puoluematskut osoittautuvat ihan välttämättömiksi, voin uhrata niihin muutaman päivän vielä elokuussa.

Mutta voi jestas että tämä on kivaa ♥

”Idiootit pitävät yllä järjestystä, nero hallitsee kaaoksen”

Mihinköhän minä sitten sijoitun, kun ei tätä järjestykseksi voi kutsua, mutta en kyllä tätä kaaosta järin sulavasti hallitsekaan?

(Tuopissa on ihan vaan vettä, tuopin takana elämän eliksiiri: energiajuoma. Pöydällä myös astmapiippu, tuo kirjoittajan arvokkain apuväline.)