Uusi blogi

Lupasin ilmottaa, kun saan uuden blogin pystyyn. Jos minä olisin maailman diktaattori sijaitsee täällä. Tämä blogi siis hiljenee nyt ihan täysin totaalisen lopullisesti.

Loppupiipahdus

En tiedä, lukeeko tätä blogia kukaan enää, mutta... No, minä olen täällä taas! Liki vuosi tässä ehti vierähtää edellisestä kirjoituksesta, ja kaikenlaista on tapahtunut. Tämän blogin kannalta relevanteinta lienee se, että päädyin kuin päädyinkin jatko-opintoihin, vaikka niin kovasti naamaani kurtistelinkin viime tammikuussa. Sinne tutkimuksen ja historian pariin se veri nyt vaan vetää niin mahdottomasti, vaikka tulevaisuus historiantutkijana todennäköisesti on kaikkea muuta kuin ruusuinen. Mutta minkäs teet!

Lähitulevaisuus kuitenkin näyttää oikeinkin mainiolta, sillä sain vastikään tietää saaneeni väitöskirjaa varten apurahan Svenska Litteratursällskapenilta vuodelle 2014. Tammikuusta alkaen olen siis virallisesti apurahatutkija, hurjaa! En oikein ole vielä kunnolla edes sisäistänyt koko asiaa, hieman vaikea saada jakeluun, että tämä on nyt (ainakin näillä näkymin) ihan oikeasti toteutumassa. Pakko laittaa muutama huutomerkki, koska olen kyllä niin tajuttoman fiiliksissä: !!!!!!!!!

Väikkärini tämänhetkinen otsikko on Finnish Social Policy Organisations as Representatives of Knowledge and Expertise 1939–1969, mutta tutkimussuunnitelma on mennyt jo kahdesti aika perustavanlaatuiseen remonttiin, joten eiköhän tuo tuostakin ehdi vielä muuttua jokusen kerran. Ensimmäiset yritelmät olivat aika yläasteen yhteiskuntaopin essee -tasoa, mutta nyt kolmanteen versioon olen ihan kohtalaisen tyytyväinen, larppaan siinä mielestäni jo kohtalaisen hyvin henkilöä, jolla on esim. yhtään mitään hajua, mitä on tekemässä. Mikä siis ei pidä alkuunkaan paikkaansa. Mutta sen selville ottaminen vasta kutkuttavaa onkin!

Monitieteisellä linjalla jatketaan: pääalat ovat poliittinen historia ja sosiaalipolitiikka, näkökulmana yllättäen tieto ja asiantuntijuus, ja teoria- ja menetelmäpuolella ajaudutaan poliittisen sosiologian ja politiikan tutkimuksen tontille (tiedon sosiologia, episteemiset yhteisöt, kehysanalyysi, sosiaalisten ongelmien sosiologia yms. mums.). Katsotaan vuoden kuluttua, pitääkö tästä enää ~mikään paikkansa. En vielä edes tiedä, millä kielellä aion koko teoksen kirjoittaa. Eiköhän sekin tässä vielä selviä, otaksuisin.

Mutta näillä sanoilla lopettelen nyt tätä blogia ihan virallisesti, ja kiitän ja kumarran teitä jotka olette tätä seuranneet! Kiinnostaisi muuten tietää, keitä te lukijat olette ja mitä kautta olette tänne blogiin päätyneet? Yllättävän paljon kävijöitä ainakin on Yhdysvalloista!

Lopuksi muutama nippelitieto blogista: Ylivoimaisesti suosituimmat tekstit ovat Historiasta ja todellisuudesta – minun todellisuudessani sekä Saako historian kanssa jossitella? Varsinkin ensiksi mainitun kävijävirran lähde kiinnostaisi, onkohan tuohon linkitetty jossain (ja miksi?)?

Tänne on myös päädytty kertakaikkisen hienoilla hakusanoilla. Parhaimmistoon lukeutuvat ”huono gradu läpi”, ”gradun palautus pelottaa”, ”huonoin gradu”, ”turha gradu”, ”en jaksanut edes tarkistaa graduani”, ”gradu epäily”, ”kuinka työläs gradu oikeasti on”. Motivoivaa, sano!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Laittelen varmasti pystyyn uuden blogin jatko-opintoja varten ja laitan tänne sitten osoitteen. Siihen saakka kiitos ja näkemiin!

Arkistojen aarteita, osa 4

Tajusin juuri, että mulla on vielä vähän blogissa julkaisemattomia arkistojen aarteita!

Tämänkertainen olikin melkoinen helmi. Meinasi kyllä päästä ilolirkka housuun, kun SDP:n vuoden 1937 eduskuntaryhmän pöytäkirjoista löytyi kirje legendaariselta Matti Klemettilältä. Kirje (ja Wikipedia-artikkeli, jos ei hahmo ole tuttu) puhunee puolestaan. (Alleviivaukset kuten kirjeessä, ilmeisesti SDP:n eduskuntaryhmässä tehtyjä.)

”Tasavallan presidentinvaalin Sosialidemokraattinen Valitsijamiesryhmä. Helsinki.

Pyydän kunnioittavimmin saattaa Arvoisan Valitsijamiesryhmän tietoon, että minä allekirjoittanut Klemettilä olen halukas asettumaan tasavallan presidenttiehdokkaaksi maanantaina 15/2 tapahtuvassa presidentinvaalissa.
    Olen suomalainen vasemmistoporvarillinen, lähellä sosiaalidemokratiaa ja ymmärtäväisellä kannalla myös maamme ruotsalaista väestöä kohtaan. Tästä syystä olen saavuttanut huomiota kaikissa puolueissa ja laajat kansankerrokset ovat valmiita kannattamaan minun presidenttiehdokkuuttani. Erikoisesti voin odottaa kannatusta työväestön ja ruotsalaisten taholta. Olen aina osoittanut suurissa pääkysymyksissä laajanäköistä valtiomieskykyä, mikä kuitenkin nyt vasta tasavallan presidentiksi noustuani, jos valituksi tulisin, pääsisi täysiin oikeuksiinsa.
    Toivon, että Arvoisa Sosialidemokraattinen Valitsijamiesryhmä ottaisi tarjoutumiseni suosiollisesti huomioon ja päättäisi huomisessa presidentinvaalissa äänestää minua. Tasavallan presidenttinä uskoisin varmasti tulevani olemaan hyödyksi kaikelle kansalle ja kunniaksi koko Suomen maalle.

Korkeimmalla Kunnioituksella
Matti Klemettilä

Kirkkonummi, (Helsinki),
14 p. helmikuuta 1937.”

Pöytäkirjan merkintä aiheesta: ”Puheenjohtaja ilmoitti, että Matti Klemettilä on lähettänyt valitsijamiesryhmällemme kirjelmän, lukien samalla siitä eräitä kohtia. […] Kirjelmä herätti naurua, eikä antanut aihetta enempään.”

Pee niinkuin perustulo!

Perustulo on taas tapetilla! Sekös riemastuttaa allekirjoittanutta, joka on jokseenkin vankkumaton perustulon kannattaja. 1.2. aletaan kerätä nimiä perustulo-kansalaisaloitteeseen. Aloitteessa on omat puutteensa, mutta aion kyllä itse allekirjoittaa.

Olli Kärkkäinen julkaisi blogissaan analyysin perustulon vaikutuksista. Kärkkäisen ydinargumentti on, etteivät byrokratia tai kannustinloukut häviä perustulon myötä, sillä perustulon rinnalle jätettävät etuudet pitävät huolen niiden säilymisestä. Kärkkäinen on aivan oikeassa.

Perustulon rinnalle jätettävien tukien vaikutuksista ja asemasta on ollut harmillisen vähän keskustelua, vaikka se on vähintään yhtä olennaista kuin itse perustulo – muodostaisivathan ne yhdessä koko Suomen sosiaaliturvakokonaisuuden.

Mielestäni toimeentulotuessa on hyvä rakenteellinen jako, vaikka se tukimuotona onkin parjattu, usein syystäkin. Se koostuu perusosasta, jolla tulisi kustantaa välttämättömimmät elinkustannukset, ja lisäosasta, jolla tarvittaessa kustannetaan esimerkiksi asumismenoja, lääkemenoja, sähkölaskua ja kotivakuutusta ym.

Toimeentulotuen perusosahan muuttuisi täysin tarpeettomaksi perustulon myötä. Jäljelle siis jäisi toimeentulotuen osalta lisäosa, jonka tulisi toimia viime käden tukimuotona, jos ei ole oikeutettu enää mihinkään muihin tukiin, kuten asumistukeen, tai jos tulot kaikkine tukineenkin jäävät alle laskennallisen minimitulon. Eli mihin toimeentulo on alun perin tarkoitettukin.

Ensisijaisempia tukia perustulon lisäksi mielestäni tulisi olla asumistuki, joka voisi määräytyä kutakuinkin samoin periaattein kuin nykyäänkin. (Ei jooko nyt yksinkertaisuuden vuoksi sotketa tähän keskusteluun asumistuen vääristävää vaikutusta asuntojen vuokra- ja hintatasoon.) Asumistuki maksettaisiin oletusarvoisesti tulonsiirtona, mutta tapauksesta riippuen maksamista suoraan vuokranantajallekin kannattaisi pitää vaihtoehtona. Lisäksi säilytettäisiin lapsilisät, mahdolliset muut vanhemmuuteen liittyvät korotukset/lisät sekä tarvekohtaiset ja kohdennetut tuet (esim. sairauden tai vanhuuden kustannuksia tasaamaan, kuten takuueläke). Myös ansiosidonnainen sosiaaliturva säilyisi.

On tietysti selvää, että näiden tukimuotojen osalta byrokratia ei häviäisi kokonaan. Byrokratia kevenisi merkittävästi tai jopa minimoituisi ensisijaisesti niiden tukimuotojen osalta, joita perustulo korvaisi, eli perusturvaetuudet (opintotuki, toimeentulotuen perusosa, eläkkeet (työkyvyttömyys- ja kansaneläke), työmarkkinatuki, työttömän peruspäiväraha…). Ei tuo lista minusta mitenkään mitätön ole, vaikka osa tuista ja niiden mukana tuleva byrokratia säilyisikin.

Sen lisäksi, että on tärkeää kartoittaa, mitkä tukimuodot tulisi säilyttää, on vähintään yhtä tärkeää tutkia, miten tulot vaikuttavat niihin – ja toisinpäin. En itse ole ihan niin skeptinen kuin Olli Kärkkäinen, sillä mielestäni tuet eivät ole rakenteeltaan kiveen hakattuja, vaan niitä on mahdollista muuttaa. Niiden muuttaminen itse asiassa olisi välttämätöntä, jotta vältettäisiin Kärkkäisen kuvailemia kannustinloukkuja.

Ongelmanahan nykyisellään on, että tulot leikkaavat tukia hyvin nopeasti, jolloin efektiivinen marginaaliveroprosentti nousee kohtuuttoman korkeaksi. Eli suomeksi tulot leikkaavat tukia niin paljon, että käteen jää yhteensä saman verran tai jopa vähemmän kuin ennen tulonnousua. Usealle opiskelijalle tämä on tuttua: tulorajat saavat ylittyä enintään 220 eurolla, joten jos tienaa 230 euroa liikaa, menettää yhden kuukauden opintotuen (n. 500 €), eli yhteenlasketut (brutto)tulot laskevat 270 euroa.

Jos tähän ei puututa mitenkään, ongelmahan tietysti säilyy entisellään – olkoonkin, että hieman pienemmässä mittakaavassa kuin nykyään. Kärkkäinen on siis aivan oikeassa siinä, että perustulo ei yksinään poista kannustinloukkuja. Oikea ratkaisu ei mielestäni kuitenkaan ole todeta, että perustulo on turha asia, vaan puuttua siihen, miten tulot vaikuttavat tukiin. Tai vähintäänkin ottaa asia tuumailun kohteeksi.

Ratkaisunhan ei edes sinänsä tarvitse perusperiaatteeltaan olla kovinkaan monimutkainen, toisin kuin nykyiset porrastetut ja kerrasta poikki -tulorajat, jotka edellyttävät kyttäämistä ja laskeskelua kaikilta osapuolilta. Nähdäkseni kaikkein järkevin ja selkein olisi jonkinlainen prosentuaalinen suhde, esimerkiksi niin, että jokaista ansaittua euroa kohden tukieuro leikkautuu vaikkapa 60 prosentilla (tämä tarkka taso tulisi tietenkin laskea erikseen, oma asiantuntemukseni ei todellakaan riitä sitä arvioimaan). Tuki siis pienenee, mutta siitä jää kuitenkin vielä jotakin käteen tulojen noustua, ja kokonaisuutena tulot kasvavat. Jos siis esimerkiksi saa asumistukea 500 euroa ja saa keikkaduunista 250 euroa, tuki vähenee 250*0,6=150 eurolla. Tukea siis saa 350 euroa ja sen päälle 250 euron liksan, joten yhteensä tulot nousevat 600 euroon.

Tämä olisi helposti laskettavissa ja johdonmukaisuudessaan hyvin läpinäkyvä, ja ehkä optimistisesti voisi jopa ajatella tämän keventävän byrokratiaa. Tämäntyyppistä järjestelmää sosiaalityöntekijät jopa saattaisivat puoltaa, sillä se asettaisi selkeät toimintaperiaatteet ja vähentäisi henkilökohtaisen arvioinnin perusteella tehtäviä päätöksiä, mikä puolestaan pienentäisi epäammattimaisen ratkaisunteon riskiä. (Ks. esim. De Wispelaere, Jurgen & Stirton, Lindsay: The Many Faces of Universal Basic Income. The Political Quarterly, Vol. 75, No. 3, July–September 2004, 269.)

Käytännössä tämä ei toki olisi aivan näin kaunista, sillä kuukausittain näitä ei voitaisi seurata, vaan vuosittain verotietojen selviämisen yhteydessä. Lisäksi täytyisi miettiä eri tukien suhdetta ja vaikutusta toisiinsa (nythän esimerkiksi takuueläke leikkaa asumistukea) samoin kuin tulojen kasvun vaikutusta silloin, kun henkilö saa montaa eri tukea. Perusperiaate olisi kuitenkin huomattavasti parempi kuin nykyinen, väitän ma.

Tähän kohtaan on ehkä hyvä lisätä disclaimer, että nämä eivät todellakaan ole mitään perusteellisia tai ammattimaisia laskelmia ja hahmotelmia, vaan ainoastaan omia ajatuksiani aiheen ympäriltä. Mutta ehkäpä perustulokeskustelu olisi oiva tilaisuus ottaa tämäkin pulma purtavaksi, ja ehkä jopa asiantuntijoiden suurennuslasin alle?

Tuomion hetket

Kuten aikaisemmassa postauksessa paljastin, tänään on se suuri ja uljas päivä, kun saan gradulausunnon (ja jätän tutkintopyynnön).

Arvosanan sain tosin tietää jo eilen. Sieltä napsahti magna, mihin olen suoraan sanottuna aika pettynyt. Odotin/toivoin tällä työmäärällä ja panostuksella eximiaa. Toimistosihteeri kyllä onnitteli sähköpostissa saatesanoin ”tällä maisteritasolla se on todella hyvä!”, ja myös opintosihteeri onnitteli lämpimästi tänään lausuntoa noutaessani. En sitten tiedä, onko nyt ollut jotenkin erityisen kova taso, jolloin Gauss is a bitch, mutta noh... En kyllä ainakaan toistaiseksi osaa olla tuohon tyytyväinen.

Omassa päässäni magna ei käänny muuksi kuin keskinkertaiseksi (mitä se toki onkin). Joo joo, tiedän että se on ihan hyvä arvosana ja jatko-opintokelpoinen ja ylisuorittajan puhetta ja blaa blaa Afrikan lapset näkee nälkää, mutta ei se kyllä nyt lohduta. Olen tottunut siihen, että pärjään hyvin sellaisissa asioissa, joihin todella päätän satsata, ja tähän graduun totisesti pistin paljon paukkuja. Onkin nyt vähän vaikea niellä, että tällä panostuksella en yllä kuin keskinkertaiseen suoritukseen, kun olisi tähänastisen eloni tärkein näytön paikka. Jos en olisi jo ehtinyt haaveilla jatko-opinnoista ja tutkijan urasta, ei tällä olisi oikeastaan mitään merkitystä, mutta kun olin niin äh. Kyllähän tämä pistää kyseenalaistamaan omia edellytyksiä alalle – en halua olla ammatissani ”ihan jees” ja kolmastoista tusinassa, vaan oikeasti hyvä. Toinen kyseenalaistamisen paikka on tietysti oman osaamisen arvioiminen, joka selvästi meni metsään. Ei nyt ihan täydellisesti, mutta aika ratkaisevasti kuitenkin. Tuntuu, että mitä enemmän ikää karttuu, sen enemmän tulee huteja tällä saralla. Eikö itsetuntemuksen pitäisi iän myötä lisääntyä...?

Tänään sain tosiaan ihan sen varsinaisen lausunnonkin hyppysiini, ja kyllähän tuo arvostelu vähän avasi asiaa ja on järkeenkäypä, vaikka kirpaiseekin. Suurin kompastuskivi oli gradun laajuus (minkä uumoilinkin saattavan koitua kohtalokseni) – kuulemma siitä paketista olisi saanut ”kolme, neljä” gradua. Idea ja yritys hyvä, mutta niin ison kokonaisuuden hallinta osoittautuikin sitten turhan isoksi haasteeksi, mikä näkyi kriittisin paikoin laadussa. Toisaalta jos olisin keskittynyt johonkin pienempään osioon/aikakauteen, olisi pitänyt valita jo kokonaan toinen tutkimuskysymys ja näkökulma.

Eli suomeksi: liian iso pala purtavaksi, ja metsään mentiin heti alkumetreillä, heh. Tietty näin jälkikäteen ajateltuna olisin mieluusti keltanokkana ottanut jo tutkimuskysymyksen ja -suunnitelman hahmotteluvaiheessa ohjaajalta vastaan varoituksen siitä, että aihe on liian laaja. Mitään sellaista ei kuitenkaan tullut, joten kävin pirtein mielin työhön käsiksi. Toteuttamisen haasteellisuus kävikin sitten ilmi oikeastaan siinä vaiheessa, kun oli jo myöhäistä. (Viimeistään nyt, kun gradu on jo arvosteltu.) No, loppujen lopuksi kyse on kuitenkin omasta päätöksestäni, joten ei auta kuin katsoa peiliin – olisi varmaan pitänyt tajuta itsekin, että nyt on aika iso urakka edessä. Vaan eipä tässä auta enää jossitella, rakentavinta olisi tässä vaiheessa pohtia virheitä ja ottaa niistä oppia.

Ihan vielä en kylläkään saa revittyä itsestäni niin kypsää ja rakentavaa suhtautumista asiaan. Ajattelin, että olisin yön yli nukuttuani jo vähän paremmilla mielin asian kanssa, mutta täytynee antaa vähän enemmän aikaa asian sulatteluun (no, ehkä 2,5 tunnin yöunet eivät myöskään mitenkään mahdottomasti mielialaa piristä noin lähtökohtaisesti). Juuri nyt on lähinnä sellainen olo, että pitää todella miettiä, mitä haluan uraltani ja mitä haluan tehdä ammatikseni joskus tulevaisuudessa. Mikä on vähän haasteellista, kun en ainakaan nyt juuri luota omaan arviointikykyyni. Mutta eiköhän se tässä ajan myötä selkene, ei onneksi ole pakko tehdä mitään päätöksiä tällä sekunnilla, ja työrintamalla on asiat kuitenkin hyvin – mitään henkilökohtaista maailmanloppua ei siis kuitenkaan ole nähtävissä.

Mutta no, yritän psyykata itseäni, että 5/7 ei ole huono arvosana, ja onpahan tässä nyt sitten varoitusviittoja väikkärin tielle, jos sille päätän lähteä. Ja hei, siitähän ei pääse yli eikä ympäri, että kohta olen VTM! Tänään jätin tutkintopyynnön ja 30.1. saan paperit kouraan. Onhan siinä jo iloitsemisen aihetta!

Mitä tuli tehtyä?

Niin, tuli vielä mieleen että voisinhan tietty laittaa sanasen siitä, mitä sain lopulta aikaseksi. Aihepiiri kyllä lienee useimmista ihmisistä vain ja ainoastaan puuduttava, mutta jos jotakuta kiinnostaa, kas tässä työni tiivistelmä.

Sosiaalivakuutus politiikan näyttämönä. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton ristiriidat sosiaalivakuutuksen synnyssä ja kehityksessä 1927–1964.

Sosiaalivakuutusta on tutkittu Suomessa esimerkiksi yksittäisten sosiaalivakuutusten muotojen tai yksittäisten toimijoiden näkökulmasta. Monet tutkijat ovat panneet merkille, miten maaseutuväestön ja kaupunkilaisten palkansaajien usein vastakkaisia intressejä on soviteltu toisiinsa, jolloin myös SDP ja maalaisliitto ovat toistuvasti olleet eri puolilla. Tutkimusta tästä näkökulmasta ei kuitenkaan ole tehty.

Tässä tutkielmassa on tutkittu, miten SDP:n ja maalaisliiton ristiriidat ovat vaikuttaneet sosiaalivakuutuksen syntyyn ja kehitykseen. Tutkittaviksi sosiaalivakuutuksen muodoiksi on valittu sairausvakuutus sekä eläkevakuutus (kansaneläke ja työeläke), sillä ne ovat usein olleet kilpailevia sosiaalivakuutuksen muotoja. Tutkimus ajoittuu aikavälille 1927–1964.

Tärkeimmät lähteet koostuvat SDP:n ja maalaisliiton eduskuntaryhmien pöytäkirjoista ja ohjelmista, eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista sekä eduskunnan valiokuntien pöytäkirjoista ja mietinnöistä. Lisäksi lähteinä on käytetty komiteanmietintöjä ja runsaasti tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen menetelmänä on käytetty kausaalista narratiivia ja polkuriippuvuutta. Niiden avulla on pyritty paljastamaan puolueiden toimintaa ja valintoja selittäviä tekijöitä tuomalla esille syy-seuraussuhteita ja kontekstia.

SDP:n vuoden 1927 esitystä sairausvakuutuslaiksi on tutkittu verrattain vähän – vielä harvemmin sen yhteydessä on käsitelty maalaisliiton vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuslakiesitystä vuodelta 1928. Maalaisliiton esitys oli kuitenkin selkeä vastaesitys sairausvakuutuslaille, minkä lisäksi se kytkeytyy myös virkamiesten eläkekysymykseen. Loppujen lopuksi osin kilpailuasetelmasta johtuen kumpikaan laeista ei toteutunut.

Vuoden 1937 kansaneläkelakia on kuvattu kompromissiratkaisuksi, mikä pitää pitkälti paikkansa. Asia oli kuitenkin huomattavasti ongelmallisempi maalaisliitolle kuin SDP:lle, vaikka usein painotetaan sosiaalidemokraattien vastahakoisuutta. Tosiasiassa vaa’ankieliasemassa oli maalaisliitto, sillä se empi viime hetkiin saakka, vastustaako vai kannattaako se lakia.

Vuoden 1956 kansaneläkeuudistusta on usein kutsuttu maalaisliiton ”tasaetukaappaukseksi” ja vastaavasti vuoden 1961 työeläkelakia SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen vastaiskuksi. Kansaneläkeuudistus oli kuitenkin syksyllä 1955 vähällä saada hyvin erilaisen kehityssuunnan. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, mikä yhdessä yhteiskunnallisen myllerryksen kanssa johti lopulta siihen, että kansaneläkeuudistus toteutui sekä SDP:n että maalaisliiton kannalta epätyydyttävällä tavalla. Kyse ei siis ollut maalaisliiton voitosta tai kaappauksesta. Tämän valossa myös työeläkkeen revanssiluonne on kyseenalainen. Työeläkkeessä oli kyse paitsi työmarkkinajärjestöjen lähentymisestä, myös maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen ahtaasta liikkumavarasta. Työeläkelaki herätti sangen vähän keskustelua, ja kun lyhytaikaisissa työsuhteissa työskenteleville luvattiin säätää oma eläkelaki, ei maalaisliitto edes yrittänyt vastustaa työeläkelakia.

Vuoden 1963 sairausvakuutuslakia sen sijaan voidaan hyvin perustein nimittää maalaisliiton revanssiksi. Vaalikauden 1958–1962 aikana vasemmistoenemmistöinen eduskunta oli toistuvasti kävellyt sen yli. Vuoden 1962 ennenaikaiset vaalit kuitenkin vaikuttivat sekä poliittisiin voimasuhteisiin että sairausvakuutuksen kohtaloon. Maalaisliitto sai lykättyä lain käsittelyä yli vaalien, jolloin se oli viimein asemassa vaikuttaa ratkaisevasti lain muotoon. Sairausvakuutuslaki toteutuikin pitkälti maalaisliiton suunnitelmien mukaisena.

Suomen sosiaalivakuutus muovautui omanlaisekseen sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton välistä jyrkkienkin ristiriitojen sovittelun ja intressien yhteensovituksen myötä. Pahimmillaan ristiriidat estivät vakuutuksen synnyn kokonaan, parhaimmillaan ne johtivat viimein 1960-luvulla erittäin kattavaan sosiaaliturvaan.

Avainsanat: SDP, maalaisliitto, sosiaalivakuutus, sairausvakuutus, kansaneläke, työeläke, poliittinen historia, sosiaalipolitiikka

Ohi on, ohi on tämä farssimme!

Ihmeiden aika ei ole ohi! Sain graduni ihan oikeasti valmiiksi, ja jopa etuajassa!

Tapasin ohjaajani viikko sitten (30.11.) ja sain graduni takaisin esitarkastuksesta. Herr Professor ei ole suoranaisesti mitään ylistyksen sanoja latelevaa tyyppiä, joten täytyy aina vähän yrittää tulkita että ollaanko menossa metsään vai metsän vierestä. Kommentoi kuitenkin, että ”nythän tässä on sitä mistä viimeksi puhuttiin, eli sitä omaa”, minkä tulkitsin olevan hyvä asia. Minun ei kuulemma myöskään kannattanut säikähtää merkintöjä, vaan ne olivat enemmänkin nyanssien viilailua eikä mitään isoja muutoksia. Huh.

Metodia (eli polkuriippuvuutta) olisi saanut tuoda vieläkin selkeämmin esille, proffa mainitsi että nykyään on kuuminta hottia painottaa vähittäistä ja hienovaraisempaa muutosta. En kuitenkaan ehdi kirjoittaa koko tekstiä uudestaan, kun oma näkökulmani on ennemminkin ollut niiden kontingenttien tapahtumien ja kriittisten käännekohtien tunnistamisessa ja esiin tuomisessa. Ilmeisesti ihan kelvollinen ratkaisu oli, että ilmaisen johdannossa selvemmin ottaneeni juuri tämän tavoitteekseni.

Tällä viikolla aloin sitten käydä ohjaajan (käsittämättömällä käsialalla kirjoitettuja) kommentteja läpi. Johdanto on ihan selvästi se minun Akilleen kantapääni, voi itku sentään... Melkein iski jo epätoivo sen kanssa jumpatessa. Koko ajan nousee esille jotain, mitä mun pitäisi muotoilla eri tavalla tai ympätä mukaan vielä yksi näkökulma tai jotain muuta, mihin menee aikaa ja hermoja. Vähän hirvitti, että vielä tässä vaiheessa pitää ruveta etsimään vielä lisää lähteitä (kirjallisuusluetteloni on kuudetta sivua pitkä), mutta onneksi olen näköjään jo harjaantunut aika hyväksi rusinat pullasta -lukijaksi, eikä siihen sitten kuitenkaan mennyt ihan hirveästi aikaa.

Muut kommentit tosiaan olivat proffan lupauksen mukaan lähinnä nyanssien hiomista tai teknistä viilausta (tyyliin ”lisää arkiston nimi aina arkistoviitteen perään”), ja loppugradun läpi käyminen sujui hämmästyttävän sutjakasti. Päätin siis palauttaa gradun jo perjantaina, eli eilen. Olisin varmasti voinut vielä lukea sitä läpi ja varsinkin yrittää vielä tiivistää ilmaisua paikoitellen (siitä tuli nyt 126-sivuinen, eli olisi ollut hyvä saada sivuja pois), mutta jotenkin vaan iski sellainen ”tämä on nyt tässä” -fiilis. En varsinaisesti lukenut sitä edes kokonaisuutena kunnolla läpi, selasin vain läpi että näyttää jotenkin järkevältä – ei siinä nyt VOI olla enää mitään ihan hirvittäviä, arvosanaan vaikuttavia mokia. Näin ainakin haluan uskoa. Mitään isompia muutoksia en enää olisi jaksanut tai ehtinyt tehdä, joten se sai luvan olla sillä hyvä.

Kävin siis eilen vielä Eduskunnan kirjastolla tsekkaamassa yhden komiteanmietinnön sivunumerot. Sen tehtyäni tallensin tiedoston pdf:nä ja eikun tuuppaamaan Heldaan. Täytyy myöntää, että vaikka muuten olin jopa yllättävän seesteinen koko eilisen päivän, Heldaan lataamisen aikana sydän jyskytti ja posket punotti. The point of no return.

Siitä sitten Aleksandriaan tulostamaan, mitä varten olin vielä erikseen pyytänyt korotusta tulostuskiintiöön. Mutta kas vain, tulostaminen sujui täysin ongelmitta. Gradu pitää siis jättää paperisena kopiona, kahtena kappaleena. Kumpikin meni kuin vettä vain. Kiitos, gradujumalat. Sitten vain gradutulosteet kainalossa opintotoimistoon, ja sinne jäivät.

Koko kotimatkan ja aika kauan aikaa sen jälkeenkin hymyilin kuin idiootti (myönnetään, hymyilen nytkin). Ei kyllä merkkiäkään mistään tyhjyydestä tai apeudesta, on vain tosi voittajaolo, kaikkensa antanut fiilis – jos ei tämä riitä niin ei voi mitään. Pakko kyllä lausua kiitoksen sanat Pauli Kettuselle vaativasta, mutta hyvästä ohjauksesta. Toiset kiitokset lähtevät Jussi Vauhkoselle, jonka kannustavat kommentit olivat todella arvokas motivaatiobuusti. I did it! Vähän outoa kyllä, kun nyt ei olekaan mitään, mitä olisi pakko tehdä kaiket viikonloput – voi tehdä ihan mitä haluaa. Miellyttävää vaihtelua.

Tiistaina oli mun osalta viimeinen graduseminaari-istunto, eli nämä opinnot olivat sitten tässä. Nyt vain graduarvostelua jännäämään ja pää edellä byrokratian rattaisiin! Tammi- tai helmikuussa olen sitten VTM. Ja toukokuussa pitäisi varmaan sitten jättää hakemus jatko-opiskelijaksi, pitää siis alkaa miettiä tutkimussuunnitelmaa... :)

En vielä jätä tätä blogia, vaan raportoin gradun loppuprosessistakin. 16.1.2013 saan arvostelun nähtäville, palaan viimeistään silloin itkemään/iloitsemaan tänne. Ja on minulla vielä joitakin arkistojen aarteita jemmassa...

Arkistojen aarteita, osa 3

Noniin, arkistojen aarteiden aika taas!

Tällä kertaa ajattelin poimia esille joitakin helmiä eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista. Ne ovat nimittäin olleet välistä sangen huvittavaa luettavaa (no, ainakin mun mielestä), kun ennen wanhaan mentiin melkeinpä suoran vittuilun asteelle tai käytettiin muuten vaan teatraalisia puheenvuoroja.

Esimerkiksi kokoomuksen edustaja Edwin Linkomies, sittemmin pääministeri, sivalteli oikealle ja vasemmalle vuoden 1937 kansaneläkelain käsittelyissä:

”Ed. Sillanpään [SDP] lausunnon johdosta haluaisin kaikella kohteliaisuudella sanoa, että se oli hyvin kauniisti sopusoinnussa vanhojen sosialististen periaatteiden kanssa. Sosialistisen kannan mukaisesti ei varsinkaan oikeistoporvaria saa koskaan kiittää siitä, mitä hän antaa, vaan häneltä pitää vaatia vielä enemmän.”

”Ed. Sergelius [Ruotsalainen vasemmisto/RKP] ei osoittautunut, tehdessään äsken erään huimaavan muutosehdotuksen, miksikään kansaneläkelain erikoistuntijaksi. Vielä vähemmän hän osoittautui latinankielen taitoiseksi esittäessään muka minun noudattamani ohjeena ’iurare in verba magistri’. ’Iurare’, hyvä edustaja Sergelius, ei merkitse ’tuomita’, vaan se merkitsee ’vannoa’. Se ei merkitse ’döma’ vaan ’svära’. Toivottavasti ed. Sergelius tämän jälkeen muistaa, mitä merkitsee ’iurare in verba magistri’.”

”Minä myönnän, että ed. Kaakisen [ML] väitteitä ei oikeastaan voi kumota, sillä ne eivät ole väitteitä, vaan fraaseja.”

Vuoden 1956 kansaneläkeuudistuksen käsittelyssä sosiaalidemokraatit alkoivat turhautua asian käsittelyn hitauteen ja sanoutuivat sen osalta irti vastuusta: ”[S]iitä eivät ainakaan sosiaalidemokraatit ole vastuussa, niin että moni vanhus ehti mennä todelliseen ’maalaisliittoon’, ennen kuin on minkäänlaisia korotuksia päässyt nauttimaan.”

Uudistus saatiin kuin saatiikin toteutettua, mutta lopputulos ei tyydyttänyt kaikkia: ”Kun nyt katselee sitä tulosta, johon kansaneläkelain uudistuksessa on päästy, tulee pakostakin mieleen vanha klassillinen lausuma: ’Vuoret järisivät synnytystuskissaan ja syntyi pieni hiiri’ – valitettavasti lisäksi hiukan epämuotoinen hiiri.”

Vuoden 1963 sairausvakuutuslakia käsitellessä maalaisliiton edustaja osoitti jo niin postmodernia otetta, että queer-feministitkin olisivat olleet tyytyväisiä: ”Yksi kohta, lain 21 §, minua on erikoisesti kiinnostanut. Siellä puhutaan ’naispuolisesta synnyttäjästä’. Minusta tämä on ennenaikainen sanontatapa, sillä näkymät eivät tällä hetkellä vielä osoita sitä, että vanha sanonta ’kun kovalle ottaa, niin koiraskin poikii’ voisi toteutua. Hallituksen lienee kuitenkin syytä tarkkaan seurata tilannetta, ja jos tilanne muuttuu sellaiseksi, että lain tämä kohta on korjattava, se pitäisi viipymättä tehdä, sillä ei pitäisi enää nostattaa vanhoja sukupuolten välisiä taisteluja.”

Gradu lähetetty esitarkastukseen!

Huhhuh, selviydyin kuin selviydyinkin tästä mielipuolisesta urakasta! On kyllä ollut aivan tautisen pitkä viikonloppu, vähän vähemmän viihteellisellä tavalla.

Mutta lopussa kiitos seisoo, lähetin pro_gradu.pdf:n äsken proffalle. Nyt sitten sormet ja varpaat ristiin, että ei tule mitään aivan massiivisia muutosehdotuksia. Juuri nyt fiilis on hyvä, olen kyllä tekeleeseen tyytyväinen. Löysin itse asiassa aika paljonkin omaa tai uutta sanottavaa, ja nyt tajuan, miten hirvittävä raakile tuo mun edellinen versioni oli! Huhhuh, miten saatoin edes kuvitella sen olevan lähelläkään valmista? Silloin en tietysti vielä tiennyt, että arkistoista löytyisi vielä kaikkea mehukasta, mutta silti. No, oppia ikä kaikki!

On kyllä ollut hauska huomata, miten uskallan jo paljon rohkeammin tehdä omia tulkintoja ja johtopäätöksiä. Luulen, että ne matkan varrella saadut pari rohkaisevaa kommenttia ovat olleet ratkaisevia sen osalta. Toivottavasti en vain ole mennyt liian pitkälle johtopäätöksissäni... En kuitenkaan usko. Kohtahan sen sitten näkee.

Ylipitkä tuo kyllä on vieläkin, nyt 128 sivua... :D Pitää toivoa, että meillä tosiaan ei ole mitään kauhean tiukkoja ylärajoja.

Mutta HUHHUH, mikä viikonloppu. Vielä aamulla olin:

Nyt olen:

(täältä)

Ilmoittautuminen pro gradu -tutkielman jättöön, Muu opetustapahtuma               10.12.12
Ilmoittautuminen lisätty

*hyperventiloimis*