Huhhuh, harvan asian kanssa tulee seilattua emotionaalisesti niin laidasta laitaan kuin tämän gradun kanssa!
Olen ollut todella ahdistunut sekä siitä, että aika loppuu kesken, että siitä, että En Vaan Osaa. 19.11. gradun pitäisi ihan-ihan oikeasti olla jo käytännössä jättövalmis, koska silloin se pitää jättää esitarkastukseen. Teen tosiaan nelipäiväistä työviikkoa, joten mitenkään hirveästi aikaa ei pysty gradulle viikossa uhraamaan. Muu elämä on vähän niin kuin peruttu nyt joksikin aikaa.
Olen myös käynyt läpi proffan merkintöjä, jotka olivat kyllä paikoin todella lannistavia. Ensimmäisen varsinaisen tutkimusluvun toisella aukeamalla oli merkintä ”mitä uutta tämä tarjoaa suhteessa aiempaan tutkimukseen?” (tai jotain sen suuntaista) – pitäisikö mun ihan oikeasti gradussa heti ensimmäisestä sivusta alkaen ja kannesta kanteen tarjota 100 % uutta tietoa?! Mietin puolivakavissani, että heittäisin pyyhkeen kehään, koska ei vaan rahkeet riitä tuollaiseen vaatimustasoon. Vähintäänkin olen haudannut haaveet jatko-opinnoista jo moneen otteeseen.
Mutta paistaa se päivä risukasaankin. Arkistoilla (Keskustan ja maaseudun arkisto & Työväen arkisto) on kyllä työ sujunut paljon nopeammin kuin ajattelin, ja materiaalin seasta on itse asiassa paljastunut sellaisia juttuja, joita ei ihan oikeastikaan ole aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tuotu esille ollenkaan tai juurikaan. Lisäksi arkistojen seasta on löytynyt melkoisia tähän tutkimukseen liittymättömiä helmiä, teen niistä seuraavaksi oman postauksen.
Toissapäivänä oli graduseminaarin istunto, jonka aikana käsiteltiin myös mun seminaarityötä. Tarkoituksena siis on, että semmalaiset valitsevat seminaarityökseen yhden enemmän tai vähemmän lopullisessa kuosissa olevan luvun gradusta. Valkkasin itse ensimmäisen varsinaisen tutkimusluvun, jossa käsittelen sairausvakuutuksen ja vanhuus- ja työkyvyttömyysvakuutuksen mittelöä 1920-luvulla.
Ihan täydellinen istunto! Opponointi oli todella positiivinen ja toivoa valava, ja sen lisäksi sain paljon todella hyviä rakentavia parannusehdotuksia – sellaisia, että ne tuntuvat oikeasti mahdollisilta toteuttaa, eli ei liian isoja mutta kuitenkin tarpeellisia ja hyödyllisiä. Professorikaan ei ollut kovin tyrmäävä, vaan melkein jopa kannustava ja antoi hyviä vinkkejä. (Tai sitten ei vain kehdannut muiden läsnä ollessa tylyttää maanrakoon, voi olla… Aina välillä tuntuu, että on kirous, että ohjaaja tutkii täysin samaa alaa kuin itse. Ei kyllä jää mikään puute ja virhe huomaamatta!)
Nyt fiilis on taas paljon innostuneempi ja toiveikkaampi, homma ei tunnu ollenkaan niin mahdottomalta kuin vielä viikko sitten. Oikein odotan viikonloppua, että pääsen taas jumppaamaan gradua! Tuo edellinen virke saattoi olla säälittävintä, mitä näppikseltäni on kuunaan päässyt, mutta minkäs teet. Inspis on inspis! Kyllä tästä vielä kunnialla selvitään :)
Mua kyllä ehkä nyt vähän masensi, että tänne blogiin on löydetty hakusanoilla ”huono gradu läpi”, ”gradun palautus pelottaa”, ”huonoin gradu”, ”turha gradu”, ”en jaksanut edes tarkistaa graduani”, ”gradu epäily”, ”kuinka työläs gradu oikeasti on” :D :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti