Edellisessä kirjoituksessani hehkutin ahaa-elämystäni, joka nyt näin muutaman päivän pureskelun jälkeen ei enää tunnu niin järisyttävältä. Asia kuitenkin mietityttää vielä, joten tokkopa tästä kirjoittamisesta haittaakaan on.
Vieläkin kaukaisemmassa tekstissäni historioitsijan liikkumavarasta olen kirjoittanut: "– – 'voittajien historia' on yleisesti vieroksuttua. Tästäkään huolimatta ei edelleenkään ole suotavaa jossitella, samalla kun determinismi ja teleologiakin ovat historioitsijan helmasyntejä. Pitää siis tiedostaa muukin kuin vain tapahtunut menneisyys, mutta sen tutkimista ei kuitenkaan pidetä järin tieteellisenä lähestymistapana."
Palasin puolivahingossa tähän teemaan, kun lueskelin eri mielenkiintoista teosta Entäs jos... Lisää vaihtoehtoista historiaa. Kirjassa Olli Kangas pohtii, miten Suomen sosiaaliturvan olisi käynyt, jos maalaisliitolla ei olisi ollut niin vahvaa asemaa 1950–60-luvuilla, ja Mari K. Niemi ja Markku Jokisipilä (kirjan toimittajat) pohtivat yleisemmin jossittelun virkaa.
Niemi ja Jokisipilä aloittavat: "Vaikka jossittelulle onkin keksitty hieno sivistyssanavastine, kontrafaktuaalinen päättely, pitävät monet ammattihistorioitsijat sitä pelkkänä ajanvietteenä, viihdyttävänä mutta historiatieteen kannalta auttamattoman hyödyttömänä ja epätieteellisenä puuhana. Sellaisiakin tutkijoita löytyy, joista se on suorastaan vahingollista. Historia itsessään – sellaisena kuin se tapahtui – on jo aivan riittävän haastava tutkimuskohde; miksi siis hankaloittaa sitä entisestään pohtimalla, mitä tämä tai tuo vaihtoehtoinen skenaario olisi tuonut tullessaan?"
Havahduin tästä ja Kankaan artikkelista siihen, että jossittelu on historia-ajattelussani yllättävänkin läsnä. Oman tutkielmani yksi tärkeimmistä metodeista/teorioista on polkuriippuvuus*. Koska kyseessä on puhtaasti laadullinen tutkimus, metodinikaan eivät voi olla kvantitatiivisen eksakteja, vaan teoriat ja metodit ovat pikemminkin ajattelua ohjaavia apuvälineitä. Huomasin, että oma tapani hahmottaa polkujen alkuja ja kriittisiä käännekohtia on nimenomaan jossittelun kautta: jos minulle tulee mieleen pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos tilanne olisikin ollut toinen, kyseessä tuskin on triviaali tapahtuma. Yleensä seuraava ajatus on pohdintaa tapahtuneen syistä, mikä taas johdattaa miettimään tilanteen laajempia taustoja. Näin kuin huomaamattaan tulee kuljettua polkua takaperin uusien käännekohtien äärelle.
Miltäköhän Suomen sosiaaliturvan kehitys olisi näyttänyt, jos torpparilain (1918) ja maanlunastuslain (1922) myötä uudet pienviljelijät eivät olisi omaksuneet niin voimakasta pienviljelijäidentiteettiä? Useimmat heistä kuitenkin työskentelivät edelleen ansiotyössä maa- ja metsätaloudessa tilansa ulkopuolella, joten periaatteessa heillä olisi yhtä hyvin voinut olla työläisidentiteettikin, kuten monessa muussa maassa asian laita olikin. Mitä jos sosiaalidemokraatit olisivat ajaneet teollisuustyöväestön asian sijaan selvemmin maa- ja metsätaloustyöväestön, joka oli selvä enemmistö aina 1950-luvulle saakka? Olisiko maalaisliitolla ja SDP:llä silloin ollut paremmat edellytykset yhteistyöhön, kuten muissa Pohjoismaissa, vai olisivatko ne vain entistä verisemmin kilpailleet keskenään samasta äänestäjäkunnasta? Mitä jos Suomen ei olisi täytynyt toisen maailmansodan jälkeen pitkittää maan agraarisuutta massiivisen asutusprojektin myötä? Miltä Suomen eläketurvajärjestelmä näyttäisi, jos vuoden 1956 yleislakolta oltaisiin vältytty ja kansaneläkeuudistuksessa ei oltaisi poistettu ansiosidonnaisuutta?
Mielestäni olennaisia kysymyksiä, mutta ovatko ne epätieteellisiä, koska en tule koskaan saamaan niihin vastausta?
*) Lainaan itseäni tutkimussuunnitelmasta: Polkuriippuvuus tarkoittaa laveasti käsitettynä sitä, että "historialla on väliä" – asiat eivät tapahdu missään menneisyydettömässä tyhjiössä, vaan edeltävillä tapahtumilla on vaikutusta tuleviin tapahtumiin. Näin ymmärrettynä se on siis melko tautologinen teoria ja siten varsin vaikeasti sovellettavissa mihinkään, sillä se pätee kaikkeen. Se toimiikin ehkä paremmin jonkinlaisena tausta-ajatuksena. Polkuriippuvuutta voidaan kuitenkin käyttää myös kohdennetummin etenkin instituutioiden historian tutkimuksessa. Siinä on kyse kontingenteista tapahtumista, joista kriittisissä käännekohdissa seuraa tapahtumaketju tai institutionaalinen rakenne, joka määrittää vahvasti tulevia tapahtumia. Tämä saattaa kuulostaa deterministiseltä, mutta sitä se nimenomaan ei ole: kontingentit tapahtumat ovat sattumanvaraisia tapahtumia, ja kriittisillä käännekohdilla tarkoitetaan tienhaaroja, joissa olisi valittavissa monia eri suuntia. Kun päätös suunnasta on tehty, se kylläkin määrittää tulevia tapahtumia, mitä kutsutaan "itseään vahvistaviksi sekvensseiksi". Itseään vahvistavat sekvenssit muodostavat polkuriippuvuuden ytimen. Ne tekevät suunnan muuttamisesta myöhemmin erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta, mistä saattavat ajan saatossa olla seurauksena anakronistiset ja/tai tehottomat instituutiot.
