Tuomion hetket

Kuten aikaisemmassa postauksessa paljastin, tänään on se suuri ja uljas päivä, kun saan gradulausunnon (ja jätän tutkintopyynnön).

Arvosanan sain tosin tietää jo eilen. Sieltä napsahti magna, mihin olen suoraan sanottuna aika pettynyt. Odotin/toivoin tällä työmäärällä ja panostuksella eximiaa. Toimistosihteeri kyllä onnitteli sähköpostissa saatesanoin ”tällä maisteritasolla se on todella hyvä!”, ja myös opintosihteeri onnitteli lämpimästi tänään lausuntoa noutaessani. En sitten tiedä, onko nyt ollut jotenkin erityisen kova taso, jolloin Gauss is a bitch, mutta noh... En kyllä ainakaan toistaiseksi osaa olla tuohon tyytyväinen.

Omassa päässäni magna ei käänny muuksi kuin keskinkertaiseksi (mitä se toki onkin). Joo joo, tiedän että se on ihan hyvä arvosana ja jatko-opintokelpoinen ja ylisuorittajan puhetta ja blaa blaa Afrikan lapset näkee nälkää, mutta ei se kyllä nyt lohduta. Olen tottunut siihen, että pärjään hyvin sellaisissa asioissa, joihin todella päätän satsata, ja tähän graduun totisesti pistin paljon paukkuja. Onkin nyt vähän vaikea niellä, että tällä panostuksella en yllä kuin keskinkertaiseen suoritukseen, kun olisi tähänastisen eloni tärkein näytön paikka. Jos en olisi jo ehtinyt haaveilla jatko-opinnoista ja tutkijan urasta, ei tällä olisi oikeastaan mitään merkitystä, mutta kun olin niin äh. Kyllähän tämä pistää kyseenalaistamaan omia edellytyksiä alalle – en halua olla ammatissani ”ihan jees” ja kolmastoista tusinassa, vaan oikeasti hyvä. Toinen kyseenalaistamisen paikka on tietysti oman osaamisen arvioiminen, joka selvästi meni metsään. Ei nyt ihan täydellisesti, mutta aika ratkaisevasti kuitenkin. Tuntuu, että mitä enemmän ikää karttuu, sen enemmän tulee huteja tällä saralla. Eikö itsetuntemuksen pitäisi iän myötä lisääntyä...?

Tänään sain tosiaan ihan sen varsinaisen lausunnonkin hyppysiini, ja kyllähän tuo arvostelu vähän avasi asiaa ja on järkeenkäypä, vaikka kirpaiseekin. Suurin kompastuskivi oli gradun laajuus (minkä uumoilinkin saattavan koitua kohtalokseni) – kuulemma siitä paketista olisi saanut ”kolme, neljä” gradua. Idea ja yritys hyvä, mutta niin ison kokonaisuuden hallinta osoittautuikin sitten turhan isoksi haasteeksi, mikä näkyi kriittisin paikoin laadussa. Toisaalta jos olisin keskittynyt johonkin pienempään osioon/aikakauteen, olisi pitänyt valita jo kokonaan toinen tutkimuskysymys ja näkökulma.

Eli suomeksi: liian iso pala purtavaksi, ja metsään mentiin heti alkumetreillä, heh. Tietty näin jälkikäteen ajateltuna olisin mieluusti keltanokkana ottanut jo tutkimuskysymyksen ja -suunnitelman hahmotteluvaiheessa ohjaajalta vastaan varoituksen siitä, että aihe on liian laaja. Mitään sellaista ei kuitenkaan tullut, joten kävin pirtein mielin työhön käsiksi. Toteuttamisen haasteellisuus kävikin sitten ilmi oikeastaan siinä vaiheessa, kun oli jo myöhäistä. (Viimeistään nyt, kun gradu on jo arvosteltu.) No, loppujen lopuksi kyse on kuitenkin omasta päätöksestäni, joten ei auta kuin katsoa peiliin – olisi varmaan pitänyt tajuta itsekin, että nyt on aika iso urakka edessä. Vaan eipä tässä auta enää jossitella, rakentavinta olisi tässä vaiheessa pohtia virheitä ja ottaa niistä oppia.

Ihan vielä en kylläkään saa revittyä itsestäni niin kypsää ja rakentavaa suhtautumista asiaan. Ajattelin, että olisin yön yli nukuttuani jo vähän paremmilla mielin asian kanssa, mutta täytynee antaa vähän enemmän aikaa asian sulatteluun (no, ehkä 2,5 tunnin yöunet eivät myöskään mitenkään mahdottomasti mielialaa piristä noin lähtökohtaisesti). Juuri nyt on lähinnä sellainen olo, että pitää todella miettiä, mitä haluan uraltani ja mitä haluan tehdä ammatikseni joskus tulevaisuudessa. Mikä on vähän haasteellista, kun en ainakaan nyt juuri luota omaan arviointikykyyni. Mutta eiköhän se tässä ajan myötä selkene, ei onneksi ole pakko tehdä mitään päätöksiä tällä sekunnilla, ja työrintamalla on asiat kuitenkin hyvin – mitään henkilökohtaista maailmanloppua ei siis kuitenkaan ole nähtävissä.

Mutta no, yritän psyykata itseäni, että 5/7 ei ole huono arvosana, ja onpahan tässä nyt sitten varoitusviittoja väikkärin tielle, jos sille päätän lähteä. Ja hei, siitähän ei pääse yli eikä ympäri, että kohta olen VTM! Tänään jätin tutkintopyynnön ja 30.1. saan paperit kouraan. Onhan siinä jo iloitsemisen aihetta!